"Hiljaa!" huusi puheenjohtaja ja kääntyi sitten St. Vincentin puoleen: "No tunnustakaa nyt sitten älkääkä viivytelkö koko päivää!"
"Nostakaa hänet arkulle!" kirkui väkijoukko. "Puhukoon siitä, että me paremmin kuulemme!" St. Vincent nostettiin arkulle, ja hän alkoi hätäisesti kertoa.
"Minä en tehnyt sitä, mutta minä näin kaiken. Murhaaja oli yksin. Hän sen teki, ja Bella auttoi häntä."
Joukon nauru sai hänet vaikenemaan.
"Ei niin nopeasti", varoitti Bill Brown. "Olkaa hyvä ja selittäkää, miten Bella auttoi miestä, joka murhasi hänet. Alkakaa alusta!"
"Edellisenä iltana ennen maatapanoaan Borg ripusti hätäkellonsa —"
"Hätäkellonsa?"
"Minä nimitin sitä siksi — ohuen paistinpannun — ovenripaan, niin että ovea ei voitu avata ilman, että se kolisten putosi maahan. Hän pani sen siihen joka ilta Ikäänkuin peläten, että jotain tapahtuisi — niinkuin sitten tapahtuikin. Murhayönä minä heräsin ja tunsin, että joku liikkui huoneessa. Lamppu paloi himmeästi, ja minä näin Bellan seisovan ovensuussa. Borg kuorsasi, kuulin sen aivan selvästi. Bella irroitti paraikaa paistinpannua ja teki sen hyvin varovaisesti. Sitten hän avasi oven, ja muuan intiaani astui hiljaa tupaan. Hänellä ei ollut naamaria, ja minä tuntisin hänet heti paikalla, jos saisin nähdä hänet jälleen, leveästä arvesta, joka hänellä oli otsassa toisen silmän yläpuolella."
"Te tietysti hyppäsitte vuoteeltanne ja herätitte Borgin?"
"En", vastasi St. Vincent uhkamielisesti heittäen päätään taaksepäin ikäänkuin arvellen, että oli paras heti tunnustaa koko totuus. "Minä vain makasin ja odotin." "Mitä te ajattelitte?"