Yhä vielä kuohuksissaan, vaikkakin pahin myrsky jo oli tyyntynyt, Bonanzan kuningas kuitenkin pudisti tarjottua kättä ja syöksyi sitten ovesta ulos. Ennenkuin se ehti sulkeutua hänen jälkeensä, muuan notkea yankee livahti huoneeseen, koukisti toisen mokkasiinin verhoaman jalkansa, veti sillä tuolin alleen, istuutui ja alkoi tuttavallisesti:
"Tuota noin, eivät kai ihmiset oikein pidä tästä uudesta ruoanjakelukomennosta vai mitä?"
"Kas, Dave! Tekö siinä olette?"
"Niinpä luulisin. Sitähän minun piti sanoa, että kyllä niitä tulee lähtemään täältä laumoittain pakoon, kunhan joki jäätyy."
"Niinkö luulette?"
"Luulen totisesti."
"Sepä hauska kuulla. Juuri sitä maa tarvitsee. No lähdettekö tekin?"
"En ikipäivinä." Dave Harney heitti päänsä taapäin keikaroivan itsetyytyväisenä. "Kuljetin kimpsuni ja kampsuni eilen kaivokselle — en hetkeäkään liian aikaisin. Mutta tuota noin, sitten tapahtui jotain hullua. Sokeri oli kaikki viimeisessä reessä, ja juuri siinä, missä tie kääntyy Klondykesta Bonanzaan, jää murtui, enkä sen jälkeen ole nähnyt jälkeäkään reestä enkä sokerista. Viimeinen reki ja kaikki sokeri! Ja siksi minä nyt poikkesin saamaan sadan naulan verran — valkoista tai ruskeata, samantekevä!"
Jakob Welse pudisti päätään ja hymyili, mutta Harney veti tuolinsa lähemmä.
"Teidän kirjurinne sanoi, ettei hän tiennyt, saisiko hän antaa minulle, ja kun minulla ei ollut teiltä lupakirjaa, niin sanoin, että käyn teidän puheillanne, ymmärrättekö? En minä välitä siitä, mitä se maksaa. Antakaa vain tasan sata naulaa, se riittää."