"Tuota noin", hän jatkoi rauhallisesti huomatessaan Welsen päättäväisen ja kielteisen päänpudistuksen. "Minä pidän niin hirveän paljon makeasta. Muistatteko niitä nekkuja silloin Preacher Creekissä? Kuinka se aika kuluu! Siitä on nyt kuusi vuotta, ei, enemmän, seitsemän, hitto vie! Mutta sitähän minun piti sanoa, että ennen minä olisin vailla mitä tahansa kuin sokeria. Ja mitä siihen sokeriin tulee, niin minulla on koira tuolla ulkona. Eiköhän ole paras ajaa varaston luo ja ottaa sokeri sieltä? Vai mitä?"
Mutta hän huomasi, että Jakob Welse aikoi sanoa "ei", ja kiiruhti jatkamaan:
"No, enhän minä tahdo väkisin ottaa, en millään ehdolla. Niin että jos teillä on sitä niukalti, niin minä voin tyytyä seitsemäänkymmeneenviiteen —" (hän tutki toisen ilmettä) "ja ehkäpä viiteenkymmeneenkin. Minä käsitän teidän asemanne enkä ole niin halpamainen, että kiusaisin teitä —."
"Älkää huoliko tuhlata sanoja, Dave! Meillä ei ole naulaakaan sokeria liikaa."
"Tuota noin, enhän minä väkisin, ja teidän tähtenne minä suostun kahteenkymmeneenviiteen."
"Te ette voi saada hitustakaan."
"Enkö pientä palaakaan? No niin, älkää nyt olko minulle vihainen. Unohdetaan, että minä olen teiltä pyytänyt! Minä tulen sitten toiste, kun sopii paremmin. Hyvästi siihen asti! Tuota noin!" Hän käänsi päätään ja näytti höristävän korviaan paremmin kuullakseen. "Tuo on Lauran vihellys. Tuletteko katsomaan sen lähtöä? Mennään yhdessä!"
Jakob Welse veti karhunnahkaturkit ylleen ja kintaat käteensä, ja he astuivat ulompien toimistohuoneitten läpi myymälähuoneeseen. Se oli niin suuri, ettei ollut tungoksen merkkiäkään, vaikka myymäläpöydän takana oli parisataa ostajaa. Moni oli vakavan näköinen, ja useampi kuin yksi heitti synkeän silmäyksen yhtiön päämieheen tämän kulkiessa ohi. Kauppa-apulaiset möivät kaikkea paitsi ruokavaroja, mutta juuri viimeksi mainittuja jokainen tahtoi saada. "Hän odottaa parempia hintoja, nälänhädän hintoja", kuiskasi muuan punapartainen kaivosmies pilkallisesti. Jakob Welse kuuli sanat, mutta ei kiinnittänyt niihin huomiota. Hän tiesi saavansa kuulla ne monta kertaa ja paljon ikävämmällä tavalla lausuttuina, ennenkuin hätä oli ohitse.
Ulkona katukäytävällä hän pysähtyi katsomaan julistuksia, joita oli naulattu rakennuksen seinään. Muutamat koskivat kadonneita, löydettyjä tai myytäviä koiria, kaikki muut kaupan olevia varusteita. Arkamieliset olivat jo joutuneet pelon valtaan. Jakob Welse huomasi Meltonin juttelevan pelokkaan näköisen vasta tulleen kanssa ja päätteli Bonanzan kuninkaan tyytyväisestä ilmeestä, että tämän oli onnistunut täyttää talvivarastonsa.
"Miksi ette koeta hankkia sokeria toisia teitä, Dave?" kysäisi Jakob
Welse osoittaen ilmoitustauluja.