Dave Harneyn katse ilmaisi moitetta. "Luuletteko, etten minä ole koettanut? Olen saanut koirieni käpälät melkein pilalle ajaessani sokeria takaa Klondyke Citystä aina Hospitaliin asti. Sitä ei saa mistään hinnasta."
He kulkivat pitkin sivukäytävää liikerakennuksen ovien ja mukavasti lumelle ojentautuneitten, odottavien ajokoirien ohi. Tätä lunta — ensimmäistä pysyvää tänä talvena — ympäristön kaivosmiehet olivat odottaneet voidakseen aloittaa tavarainsa kuljetuksen.
"On se sentään merkillistä", uskalsi Dave Harney syvämietteisesti lausua heidän astuessaan pääkadun poikki joenrannalle, "hiton merkillistä, että minulla on kaksi viidensadan jalan kulta-aluetta, joiden arvo on viisi miljoonaa dollaria, niin totta kuin minusta kannattaa maksaa yhden sentin, eikä kuitenkaan palastakaan sokeria, millä saisin kahvini ja vellini makeaksi. Hitto vieköön koko tämän maan! Minä myyn kaiken, mitä minulla täällä on, ja lähden tieheni. Minä — minä menen takasin Valtoihin!"
"Sitä te ette tee", vastasi Jakob Welse. "Samaa te olette ennenkin uhkaillut. Te elitte vuoden pelkällä lihalla Stuart-joen varrella, jollen väärin muista. Te söitte lohenmahoja ja koiria pohjoisessa Tananan varrella, puhumattakaan siitä, että olette kestänyt kaksi nälkävuotta. Ettekä te kuitenkaan toistaiseksi ole lähtenyt tiehenne ettekä tule sitä tekemäänkään. Täällä te kuolette, niin totta kuin Lauran köysiä paraikaa vedetään kannelle. Ja minä odotan varmasti vielä kerran saavani pitää huolta teidän pesänselvityksestänne. Te olette kiinteä kappale täällä, ja itse te sen parhaiten tiedätte."
Kaiken aikaa Jakob Welse oli saanut vastailla ohikulkijoitten tervehdyksiin. Ne, jotka tunsivat hänet, olivat parhaasta päästä varhain maahan muuttaneita, ja hän tunsi heidät kaikki nimeltä. Mutta vasta tulleittenkin joukossa oli tuskin ainoatakaan, jolle hänen ulkomuotonsa ei ollut tuttu.
"Tekisi mieleni lyödä vetoa, että olen Pariisissa vuonna 1900", vastusteli Eldoradon kuningas heikosti. Mutta Jakob Welse ei kuullut. Laivalla soitettiin viimeistä kertaa, ja Mc Gregorin tervehtiessä päällikköään perämiehenkojusta Laura loittoni rannasta. Ilma raikui rannalle jääneitten onnentoivotuksista ja viimeisistä jäähyväishuudoista, mutta nuo kolmesataa, joilla ei ollut ruokaa ja joiden sen vuoksi täytyi kääntää selkänsä kultaisille unelmilleen, seisoivat hiljaa ja alakuloisina eivätkä paljoakaan vastanneet toisten huutoihin. Laura kulki perä edellä pitkin kanavaa, jonka se mursi rantajäihin, kääntyi myötävirtaan ja lähti päästäen viimeisen huudon täyttä vauhtia eteenpäin.
Väkijoukko harveni, ja jokainen lähti jatkamaan työtänsä. Jakob Welsen ympärille oli kokoontunut kymmeneen nouseva joukko tuttavia. Puhe koski nälänhätää, mutta se oli miesten puhetta. Dave Harneykin unohti kirota maata sokerinpuutteen takia ja ryhtyi sen sijaan laskemaan leikkiä vasta tulleitten kustannuksella, joita hän siwash-kielellä kutsui nimellä chechaquos. Kesken leikintekoa hänen tarkka silmänsä huomasi mustan pilkun, joka jääsohjossa kulki jokea alas. "Katsokaahan tuota!" hän huusi. "Kanootti jäissä!"
Kiemurrellen ja käännellen, vuoroin soutaen, vuoroin työntäen syrjään uiskentelevia jäälauttoja kanootissa olevat kaksi miestä yrittivät päästä lähemmäksi rantajään reunaa, jota pitkin he kulkivat etsien tietä rantaan. Höyrylaivan uurtaman uoman kohdalla he pistivät aironsa syrjään, ja nuolena vene lensi tyveneen veteen. Odottava väkijoukko otti heidät avosylin vastaan, auttoi heidät maihin ja nosti heidän kanoottinsa rannalle. Sen pohjalla oli kaksi nahkaista postilaukkua, pari peitettä, kahvi- ja paistinpannu ja melkein tyhjä eväspussi. Miehet olivat kylmästä niin kohmettuneet, että tuskin pysyivät jaloillaan. Dave Harney ehdotti whiskyä ja tahtoi heti paikalla saada heidät mukaansa, mutta toinen miehistä jäi kangistunein käsin tervehtimään Jakob Welseä.
"Hän on tulossa", hän ilmoitti. "Sivuutimme hänen veneensä tunti sitten. Se voi tulla esiin mutkasta minä hetkenä tahansa. Minulla on teille kirjeitä, tulen kyllä tuomaan ne teille vähän myöhemmin. Ensin minun täytyy saada jotain sisääni." Hän kääntyi mennäkseen Dave Harneyn kanssa, mutta pysähtyi äkkiä ja osoitti kädellään joelle päin. "Siinä hän onkin. Tulee juuri esiin rantakallion takaa."
"Juoskaa, pojat, ja katsokaa, että saatte whiskyä!" kehoitti Dave Harney häntä ja hänen toveriaan. "Sanokaa, että minä maksan, ja ottakaa kaksinkertaiset annokset. Ja suokaa anteeksi, etten tule juomaan teidän kanssanne, sillä minä aion jäädä tänne."