Klondyke, Yukonin sivujoki, toi muassaan suuret määrät jäitä, mahtavia lohkareita ja pehmeää sohjoa, ja ne työnsivät venettä Yukonin keskiuomaa kohti. Rannalla-olijat näkivät selvästi kamppailun — neljän miehen seisovan veneessä ja meloillaan raivaavan tietä ratisevien jääkappaleitten lomitse. Veneessä olevasta Yukon-uunista nousi sininen savupylväs suikerrellen ilmaan, ja pian saattoi nähdä naisen istuvan veneen perässä ja hoitavan pitkää perämelaa. Kun Jakob Welse tämän näki, niin hänen silmänsä välähtivät. Tämä oli ensimmäinen enne, ja se lupasi hyvää. Tyttö oli pysynyt Welsenä, taistelijana. Lukuvuodet eivät olleet tehneet häntä heikoksi. Hän oli ensi kertaa ollut kaukana kotoiselta maaperältä, mutta hän ei pelännyt sitä; hän saattoi palata iloisena ja luonnollisena.
Näin Jakob Welse mietti mielessään, kunnes vene jäitten piirittämänä ja puristamana ajautui rantajään reunaa vastaan. Muuan valkoihoinen — koko muu miehistö oli intiaaneja — hyppäsi veneestä ja koetti köyden avulla hillitä sen vauhtia ja johtaa sen höyrylaivan uomaan. Mutta yksiöisen jään reuna petti, ja mies vaipui virtaan. Raskas jäämöhkäle painoi veneen keulan sivullepäin, ja mies tuli näkyviin perän kohdalla. Viivyttelemättä nainen tarttui kädellään hänen kaulukseensa, ja samassa hetkessä hän lujalla äänellä käski intiaaneja huopaamaan. Yhä kannattaen miehen päätä vedenpinnan yläpuolella hän heitti koko painonsa peräsintä vasten ja ohjasi veneen perä edellä uomaan. Vielä jokunen veto, ja vene töksähti rantaan. Dave Harney tarttui nyt miehen kaulukseen, kiskoi hänet ylös ja lähetti hänet kalisevin hampain samaa tietä kuin postinkuljettajatkin.
Frona nousi seisomaan, ja hänen poskensa hehkuivat ankarasta ponnistuksesta. Jakob Welse epäröi. Hän seisoi niin lähellä, että olisi voinut kädellään tarttua veneen reunaan, mutta heidän välillään oli kolme vuotta. Seitsentoista vuotiaasta tytöstä oli tullut kaksikymmenvuotias nainen, muutos oli suurempi kuin hän oli voinut kuvitella. Hän ei tiennyt, syleilläkö tuota loistavaa, nuorta olentoa vai ojentaa hänelle kätensä ja auttaa hänet maihin. Mutta kukaan ei ehtinyt huomata hänen epäröimistään, sillä tyttö hypähti heti rannalle ja hänen syliinsä. Miehet, jotka seisoivat ylempänä, katsoivat toisaalle, kunnes nuo kaksi käsi kädessä nousivat rantatörmää ylös.
"Hyvät herrat, tässä on tyttäreni." Jakob Welsen kasvoista kuvastui rajaton ylpeys.
Frona heitti koko joukkoon toverillisen, hymyilevän katseen, ja joka mies tunsi, että nuo silmät hetkisen olivat katsoneet suoraan hänen omiinsa.
SEITSEMÄS LUKU.
On sanomattakin selvää, että Vance Corliss hartaasti halusi jälleen tavata tytön, jolle hän oli antanut yösijan teltassaan. Hän ei ollut tullut ottaneeksi valokuvauskonetta mukaansa tänne pohjolaan, mutta siitä huolimatta hänen muistiinsa oli nopeasti välähtänyt jonkinlainen valokuva. Se oli vienyt vieläkin lyhyemmän hetken kuin valokuvan ottaminen. Väikkyvä valo- ja värivaikutus täynnä eloa oli tarkkana pienoiskuvana painunut mielen salaisiin sopukkoihin — ja niin kuva oli valmis. Säteilevä päivänpaiste kallion mustaa seinää vastaan, solakka, harmaapukuinen olento, joka kirkkaana ilmestyksenä tuli näkyviin sillä kohdalla, missä valo ja varjo tapasivat toisensa, aamunraikkaat, hymyilevät kasvot kultaloisteen ympäröimänä.
Tätä kuvaa hän katseli usein, ja mitä enemmän hän katseli, sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa jälleen tavata Frona Welse. Hän odotti tätä tapaamista jännittyneenä, ja se viehätti hänen mieltään niin kuin muutos aina ihmistä viehättää. Frona oli hänelle jotain uutta ja tuoretta, nainen, joka oli toisenlainen kuin kaikki muut, jotka hän oli tavannut. Ja tästä tenhoavasta tuntemattomasta kaksi kirkkaanruskeata silmää hymyili hänelle, ja käsi, jonka kosketus oli niin pehmeä ja ote niin luja, huiskutti hänelle terveisiksi. Tämä kaikki kiehtoi kuin synti.
Vance Corliss ei ollut mikään houkkio eikä myöskään ollut elänyt erakkona, mutta kasvatus oli tavallaan antanut hänen elämälleen jonkilaisen puritaanisen suunnan. Oman ajatuskyvyn herääminen ja tietopiirin laajeneminen olivat kyllä heikontaneet ankaran äidin lapsuudenaikaista vaikutusta, mutta eivät olleet hävittäneet sitä perinjuurin. Se säilyi hänen sielussaan, sangen hämäränä tosin, mutta kuitenkin olennaisena osana hänestä. Hän ei voinut päästä siitä, se vaikutti, joskin huomaamattomasti, hänen käsitykseensä asioista, teki hänen mielikuvansa kieroksi ja määräsi hyvin usein hänen arvostelunsa naisista. Hän ylpeili suvaitsevaisuudestaan myöntäessään, että oli olemassa kolmenlaisia naisia; hänen äitinsä oli myöntänyt olevan vain kahta lajia. Mutta hän oli jättänyt äidin kannan taakseen. Olihan aivan selvää, että on olemassa kolmea lajia — hyvät, huonot ja osaksi hyvät, osaksi huonot. Että viimeksimainitut tavallisesti tulivat huonoiksi, hän varmasti uskoi. Keskitiellä oli ajanpitkään mahdotonta pysyä. Se oli väliaste, joka merkitsi siirtymistä korkeasta alhaiseen, hyvästä huonoon.
Kaikki tämä saattoi kyllä pitää paikkansa, mutta määritelmiin perustuvat johtopäätökset eivät voi olla muuta kuin dogmaattisia. Mitä hyvä oli ja mitä paha? Siitähän kaikki riippui. Ja tässä juuri hänen äitinsä kuiskasi hänelle haudan takaa. Eikä hänen äitinsä yksin, vaan monet muodon orjuuteen vaipuneet sukupolvet aina siihen voimakkaaseen esi-isään asti, joka ensimmäisenä irtautui maasta ja katsoi alas siihen. Sillä monet sukupolvet erottivat Vance Corlissin maasta, ja tietämättään hän perikatonsa uhalla pyrki jälleen sen yhteyteen.