YHDEKSÄS LUKU.
Vance Corliss edistyi melko nopeasti yrityksessään mukautua pohjolan elämään ja huomasi, että mukautuminen kävi varsin helposti. Vaikka hänen oma kielensä ei taipunutkaan kirouksiin, niin hän täysin tottui muiden voimasanoihin syvämietteisimmässäkin keskustelussa. Carthey, muuan pieni texaslainen, joka jonkun aikaa oli hänen palveluksessaan, aloitti tai lopetti keskimäärin joka toisen lauseen lievällä täytesanalla "saakeli." Se oli hänelle ihmetyksen, pettymyksen, hämmennyksen ja minkä muun tahansa äkillisen mielenliikutuksen alati toistuva ilmaisu. Eri äänensävyllä ja korolla lausuttuna tämä monipuolinen voimasana pystyi ilmaisemaan kaikkia tavallisen kielen vivahduksia. Aluksi se Corlissista joka kerta tuntui kiusalliselta ja vastenmieliseltä, mutta ennen pitkää hän tottui siihen, oppipa siitä pitämäänkin ja sitä hartaasti odottamaan. Kerran Cartheyn ajokoira menetti toisen korvansa tuimassa ottelussa erään Hudsonlahden koiran kanssa, ja kun nuorukainen kumartui eläimen yli ja havaitsi vahingon, niin hänen huuliltaan kuuluvan "saakelin" samalla hellästi hyväilevä ja liikuttavan harras sävy oli Corlissille kuin ilmestys. Nasaretista tuli muutakin kuin pahaa, hän päätteli, ja kuten aikoinaan Jakob Welse hän sen mukaan muodosteli elämänkatsomustaan.
Dawsonin seuraelämällä oli kaksi puolta. Kasarmeissa, Welsen kodissa ja muutamissa muissa perheissä otettiin jokainen sivistynyt mies mielihyvällä vastaan, ja hän sai täällä seurustella oman säätynsä naisten kanssa. Täällä oli teekutsuja, päivällisiä, tanssiaisia ja hyväntekeväisyysiltamia, kuten maailmassa yleensä, mutta nämä kaikki eivät kuitenkaan täydellisesti tyydyttäneet miehiä. Alhaalla kaupungissa seurusteltiin toisella, aivan erilaisella, mutta yhtä suositulla tavalla. Kun maa oli liian nuori, jotta siellä olisi ollut klubielämää, niin yhteiskunnan miespuoliset jäsenet ilmaisivat miehuutensa kokoontumalla ravintoloihin — papit ja lähetyssaarnaajat olivat ainoat poikkeukset tästä miehuuden ilmaisutavasta. Ravintoloissa hierottiin ja päätettiin kauppoja, suunniteltiin uusia yrityksiä, juoruiltiin ja keskusteltiin päivän tapahtumista, ja hyvä, yleinen toverihenki vallitsi. Mitä erilaisimmat ihmiset tapasivat toisensa siellä; rahakuninkaat ja koiravaljakon ajajat, vanhat kullanetsijät ja vastatulleet olivat saman arvoisia. Ja arvattavasti sen vuoksi, että sahoja ja rakennusaineita oli niukalti, ravintolat saivat tyydyttää pelihuoneistojen ja kiilloitettujen tanssilattiain tarpeen. Koska nyt Corlissin pakostakin piti mukautua maan tapoihin, niin hän pian kotiutui tännekin. Ja Carthey, joka piti häntä suuressa arvossa, puhui itsekseen: "Saakeli, parasta hänessä sentään on, että hän pitää siitä niin saakelisti!"
Mutta mukautumisessa on aina tuskallisiakin kohtia, ja vaikka Corlissin yleinen muutos kävikin helposti, niin oli toisin, mikäli se koski Fronaa. Tällä tuntui olevan omat lakinsa, aivan erilaiset kuin muilla ihmisillä, ja hän näytti luulevan, että nainen sai tehdä sellaista, mikä olisi tuntunut sopimattomalta kapakkaelämään tottuneista miehistäkin. Ja tämä seikka aiheutti hänen ja Corlissin ensimmäisen kiusallisen epäsovun.
Frona ajeli mielellään koirineen purevassa pakkasessa, joka pisteli poskia ja sai veren kiihkeästi virtailemaan suonissa, ruumis eteenpäin taivutettuna ja joka hetki jokainen jäsen jännitettynä. Ja eräänä marraskuun päivänä ensimmäisen pakkasen tultua ja lämpömittarin osoittaessa 65 astetta [Fahrenheitia] alle nollan hän otti esiin rekensä, valjasti koiransa sen eteen ja hurautti aika vauhtia joen vartta vievää tietä pitkin. Heti päästyään kaupungin ulkopuolelle hän hyppäsi reestä ja alkoi juosta sen vieressä. Ja sillä tavoin, vuoroin juosten, vuoroin ajaen, hän suhahti rantatörmän alla sijaitsevan intiaanikylän läpi, teki kahdeksan mailin kierroksen Moosehide Creekiin päin ja sieltä takaisin, kulki joen poikki jäätä myöten ja kiiti useita tunteja myöhemmin Yukonin länsirantaa pitkin vastapäätä kaupunkia. Hänellä oli mielessä palata samaa tietä, jota halkojen ajajat käyttivät, mutta mailin päässä risteyksestä hän ohjasikin pehmeihin lumikinoksiin ja antoi hengästyneitten koiriensa hiljakseen lönkyttää eteenpäin.
Pitkin jäänreunaa ja ulkonevien rantakallioitten alitse hän raivasi tiensä. Milloin hän teki mutkia välttääkseen esiin pistäviä kallionkielekkeitä, milloin taas hipaisi aivan läheltä jyrkkiä seinämiä. Ja niin hän äkkiarvaamatta aivan koiriensa edessä huomasi naisen, joka istui lumessa ja tuijotti joen yli sumupeitteiseen Dawsoniin päin. Hän oli itkenyt, ja se riitti karkoittamaan Fronan epäröimisen ja estämään häntä jatkamasta matkaansa. Jäähelmeksi kangistunut kyynel oli pysähtynyt naisen poskelle, ja hänen silmänsä olivat sameat ja kosteat; niistä kuvastui toivoton, rajaton tuska.
"Voi!" huudahti Frona seisahduttaen koirat ja astuen naisen luo. "Oletteko loukkautunut? Voinko auttaa teitä?" hän kyseli, mutta vieras pudisti vain päätään. "Mutta te ette saa istua täällä. On lähes seitsemänkymmenen asteen pakkanen, ja te paleltuisitte muutamassa hetkessä. Teidän poskenne ovat jo valkoiset." Frona hieroi pakkasen puremia paikkoja kiivaasti kourallisella lunta ja näki lämpimän punan vähitellen palaavan.
"Pyydän anteeksi." Nainen nousi hieman kankeasti jaloilleen. "Ja kiitos teille, mutta minun on aivan lämmin, kuten näette." Hän veti turkkia lujemmin ympärilleen. "Olin vast'ikään hetkiseksi istuutunut."
Frona huomasi, että nainen oli hyvin kaunis, ja hänen naisensilmänsä ehti silmänräpäyksessä panna merkille upeat nahat, puvun kuosin ja hameen alta pilkistävien mokkasiinien helmikoristeet. Kaikki tämä samoin kuin se seikka, että kasvot olivat hänelle vieraat, herätti hänessä vaistomaisen halun poistua.
"Enkä minä ole loukannut itseäni. Tulin vain hiukan alakuloiseksi katsoessani tätä surullista, ääretöntä valkeutta, siinä kaikki."