Entä Vance Corliss? Ensiksikin heidän välillään oli olemassa tuo tuiki välttämätön fysiologinen heimolaisuus, joka teki Corlissin käden kosketuksen Fronalle mieluisaksi. Jos sielut kulkevat samoja teitä, mutta ruumiit eivät voi sietää toisiaan, niin onni on hiekalle perustettu, ja rakennus on ikiajoiksi oleva epävakainen ja horjuva. Toiseksi Corlissilla oli sankarin ruumiinvoima ilman raakalaisen karkeutta. Hänen jäntereensä olivat kehittyneet enemmän laatuun kuin kokoon nähden, ja laadun kehitys tekee muodon kauniiksi. Jättiläinen ei aina ole sopusuhtainen muodoltaan, ja lihas voi olla suuri olematta kaunis.
Ja lopuksi seikka, joka ei silti ollut vähimmän tärkeä — Vance Corliss ei ollut henkisesti kuollut eikä rappeutunut. Frona tunsi, että hän oli terve ja voimakas, että hän oli noussut maasta, mutta ei halveksinut sitä. Tietysti hän ei tätä kaikkea selvitellyt itselleen muuten kuin itsetiedottomasti. Hänen johtopäätöksensä eivät olleet ajatuksia, vaan tunteita.
Vaikka he riitelivät ja olivat eri mieltä lukemattomista asioista, niin kuitenkin syvällä kaiken pohjalla vallitsi särkymätön sopusointu. Frona piti Corlissista hänen rauhallisen vakavuutensa ja hänen vapauttavan, rakastettavan hyvätuulisuutensa takia; vakavuus ja leikillisyys yhtyivät hänessä. Hän piti hänen ritarillisuudestaan, joka ilmeni teoissa eikä vain sanoissa. Hän piti siitä tavasta, jolla hän esitti tarjouksensa Happy Campissa tahtoessaan antaa hänelle intiaanin oppaaksi ja matkarahat takaisin Yhdysvaltoihin. Hän kykeni toimimaan eikä vain puhumaan. Hän piti hänestä hänen ulkomuotonsa ja sen luontaisen vapaamielisyyden takia, jonka hän varmaan uskoi piilevän hänen sisimmässään, vaikka hän usein esiintyikin ahdasmielisenä. Hän piti hänen ajatustavastaan. Vaikka se olikin jonkin verran akateeminen, hiukan uuden ajan skolastiikan myrkyttämä, niin se kuitenkin antoi hänelle oikeuden lukea itsensä älyaatelistoon. Hän ei antanut tunteen eikä mielenliikutuksen vaikuttaa järkeen. Jos kaikki nämä tekijät yhtyivät hänessä, niin hänen elämänsä ei voinut kulua hukkaan. Mutta hänen pahin vikansa oli Fronan mielestä ahdasmielisyys, joka ehkäisi kaikkia mainittuja tekijöitä, ahdasmielisyys, joka peitti hänen oikean mielenlaatunsa. Mutta Frona ymmärsi, ettei tämä vika ollut parantumaton ja että uusi elämä oli oivallinen parannuskeino. Hänessä oli yllin kyllin kulttuuria, hänen piti vain oppia tuntemaan lisää elämän tosiseikkoja.
ja Frona piti hänestä myös hänen itsensä takia, mikä on aivan toista kuin pitää niistä osista, jotka sattuivat muodostamaan hänet. Sillä ei ole mikään outo ilmiö, että kaksi osaa yhdistettyinä eivät aikaansaa ainoastaan summaansa, vaan kolmannen suureen, jonka olennaiset piirteet eivät sisälly kumpaankaan tekijään. Niinpä tässäkin. Frona piti Corlissista hänen itsensä takia, sen selittämättömän takia, jota ei voinut eritellä itsenäiseksi osaksi eikä osien summaksi, tuon selittämättömän, joka on Uskon kulmakivi ja jonka olemuksen perille filosofia ja tiede aina turhaan ovat pyrkineet. Mutta jostakusta pitäminen ei Frona Welselle ollut samaa kuin rakkaus.
Vance Corlissia veti Frona Welsen puoleen ennen kaikkea hänen sisäinen kaipuunsa takaisin maahan. Hänen luonteensa oli niin kokoonpantu, että mitä erilaisimmat naiset turhaan olivat etsineet hänen suosiotaan. Hän oli heitä alituisesti tavannut, mutta ainoakaan ei ollut saanut hänen sydäntään liian nopeasti lyömään. Vaikka hän oli tuntenut yhä kasvavaa sopusoinnun puutetta, minkä aina täytyy käydä miehen ja naisen rakkauden edellä, niin ei yksikään niistä Eevan tyttäristä, jotka olivat sattuneet hänen tielleen, ollut vastustamattomasti tullut täyttämään tyhjää sijaa. Rakkauden koskematon ydin, määriteltäköönpä se sitten miten tahansa, ei koskaan ollut hänelle paljastunut. Kun hän tapasi Fronan, niin se äkkiä täysin puhjenneena ilmeni hänelle. Mutta hän käsitti sen kokonaan väärin luullen sitä uuden ja oudon viehätykseksi.
Moni sivistyneen säädyn mies on antanut kaipauksen luontoon määrätä kohtalonsa. Ja vastoin terveen järjen ja siveellisen voiman vastaväitteitä nuo miehet ovat ottaneet vaimoikseen talonpoikaistyttöjä tai tarjoilijattaria. Ja ne, jotka ovat saaneet onnettomuuden osakseen, ovat olleet valmiit aiheettomasti syyttämään vaistoa, jota seurasivat. Sillä jokaisessa tuollaisessa palaamistapauksessa vaisto oli terve, mutta olosuhteet, aika ja paikka olivat epäedulliset, ja sattuma sai määrätä, sattuiko valinta ravintolaneitoon vai talonpoikaistyttöön.
Oli onni Vance Corlissille, että olosuhteet olivat edulliset ja että Frona omasi sen sivistyksen, jota ilman hän ei voinut tulla toimeen, ja sen puhtaan, raikkaan luonnontunnun, jota hän kaipasi. Hänen kasvatuksensa ja sivistyksensä oli hämmästyttävä. Corliss oli ennen tavannut nuoria naisia, joilla oli pintapuolinen tieteellinen sivistys, mutta Fronan ei ollut vain pintapuolinen. Edelleen hän kykeni elävöittämään vanhoja totuuksia, ja hänen tulkintansa jokapäiväisistäkin ilmiöistä oli yhtenäinen, täsmällinen ja uusi. Corliss ei voinut olla lämpenemättä kuullessaan hänen viehättävää, innostunutta filosofoimistaan, vaikkakin se hänen piintyneen vanhoillisessa mielessään herätti levottomuutta. Vaikka hän usein ei voinutkaan yhtyä Fronan intohimoisesti puolustamiin mielipiteihin, niin hän kuitenkin tunsi, että hänen rehellisyytensä ja innostuksensa eivät voineet olla pahasta.
Mutta Fronan pahin vika hänen silmissään oli, että hän niin vähän välitti sopivaisuudesta. Nainen oli hänelle jotain niin sanomattoman pyhää, ettei hän kärsinyt nähdä hyvän naisen astuvan vaarallisia teitä. Jos hyvä nainen tuolla tavoin pani itsensä vaaralle alttiiksi, jos hän astui niiden rajojen yli, jotka hänen sukupuolensa ja asemansa hänelle asettivat, niin hän teki sen kevytmielisyydestä. Niin Corliss uskoi. Ja senlaatuinen kevytmielisyys oli sukua — ei, hän ei voinut sanoa sitä ajatellessaan Fronaa, vaikka tämän ajattelemattomat teot usein loukkasivat häntä. Kuitenkin ne loukkasivat häntä vain, kun hän ei ollut Fronan seurassa. Ollessaan hänen kanssaan, katsoessaan hänen silmiinsä, jotka aina vastasivat hänen katseeseensa, tai tervehtiessä pitäessään hänen kättään omassaan, tuota kättä, jonka puristus aina oli vilpitön, hänestä tuntui varmalta, että kaikki hänessä oli hyvää ja totta.
Ja hän piti Fronasta monin eri tavoin ja monen eri seikan vuoksi. Hänen mielijohteittensa ja halujensa vuoksi, jotka eivät koskaan olleet alhaiset. Ja hengittäessään pohjolan ilmaa hän jo oli oppinut pitämään hänestä sen toverillisuuden vuoksi, joka ensin oli loukannut häntä. Muistakin hänen ominaisuuksistaan, kuten esimerkiksi hänen teeskentelemättömyydestään, jota hän ennen oli erehtynyt luulemaan kainouden puutteeksi, hän äkkiä huomasi oppineensa pitämään. Ja juuri edellisenä päivänä hän miltei erehdyksestä oli joutunut keskustelemaan Fronan kanssa Kamelianaisesta. Frona oli nähnyt Bernhardtin ja kertoi ihastuneena muistoistaan. Corliss kulki sen jälkeen kotiin alakuloisena ja kipu sydämessä, koettaen saattaa Fronan sopusointuun sen ihanteen kanssa, jonka äiti oli häneen istuttanut ja jonka mukaan viattomuus oli samaa kuin tietämättömyys. Mutta seuraavana päivänä hän oli päässyt ratkaisuun — ja irroittanut taasen sormen äidin kädestä.
Hän piti Fronan hiuksien kimmellyksestä auringonpaisteessa ja niiden kultaloisteesta tulen valossa, niiden runsaista, oikullisista kiharoista. Hän piti hänen sievien jalkineiden verhoamista jaloistaan ja hänen harmaasäärystimisistä sääristään — jotka nyt Dawsonissa piiloutuivat hameiden peittoon. Hän piti hänen voimaa uhkuvasta solakkuudestaan, ja hänestä oli viehättävää kulkea hänen rinnallaan seuraten hänen askeltensa tahtia tai ainoastaan nähdä hänen astuvan huoneen poikki tai katua pitkin. Elämä ja elämänilo näyttivät kiihoittavan hänen vertaan ja pyöristävän jokaisen hyvinmuodostuneen lihaksen ja pehmeän piirteen täydellisen kauniiksi. Hän piti kaikesta tästä. Erittäinkin hän piti hänen lujan ja voimakkaan käsivartensa pyöreydestä, joka vain aivan liian pian turvaa etsien pujahti avaran hihan suojaan. Ruumiillisen ja sielullisen kauneuden rinnastaminen on hyvin yleistä normaalisesti kehittyneissä miehissä, ja tämä piti paikkansa Vance Corlissiinkin nähden. Jos hän piti toisesta, niin hän silti ei ollut panematta arvoa toiseen. Hän piti Fronasta kumpaisenkin ja samalla hänen itsensä vuoksi. Ja tämä tunne oli, hänen itsensä sitä tietämättä, rakkautta.