"Todistakaatte, veikot: on uljas joukko tää —",
hän lausui jylhä juhlallisuus syvässä äänessään. Sanat soveltuivat niin hyvin Fronan tunnelmaan, että hän joutui aivan haltioihinsa ja silmänräpäyksessä ojensi upseerille molemmat kätensä. Corlissiin tämä teki kiusallisen vaikutuksen. Se oli epämiellyttävää. Hän ei pitänyt siitä, että Frona niin tuhlaili noilla lämpöisillä, voimakkailla käsillään. Niinkö hän suosi kaikkia miehiä, joiden sanat ja teot häntä miellyttivät? Hän sai kernaasti kiertää sormensa hänen kätensä ympärille, mutta näytti kevytmieliseltä, kun sama suosio tuli seuraavan tulijan osaksi. Hänen näin miettiessään Frona oli ehtinyt selittää, mistä oli kysymys, ja kapteeni Alexander ryhtyi todistamaan.
"Minä en tiedä paljoa teidän slaaveistanne enkä muistakaan roduistanne, paitsi että he ovat hyviä ja vahvoja työntekijöitä; mutta sen tiedän, että valkoinen mies on maailman suurinta ja parasta rotua. Ajatelkaahan nyt esimerkiksi intiaania! Valkoinen mies tulee ja voittaa hänet kaikessa, tekee työtä paremmin, kestää enemmän, kalastaa ja metsästää paremmin. Niin kauas taapäin kuin tarut kertovat, Alaskan intiaanit ovat olleet kuorman kantajia. Mutta heti opittuaan temput kullankaivajat kantoivat suurempia taakkoja ja kestivät kauemmin kuin intiaanit. Viime toukokuussa, kuningattaren syntymäpäivänä, meillä oli yhden, kahden, kolmen, neljän ja viiden miehen kanoottien kilpasoutu joella — ja me voitimme intiaanit joka kilpailussa. Ja kuitenkin he ovat soutaneet syntymästään asti, ja useimmat meikäläiset eivät olleet nähneetkään kanoottia ennen kuin aikamiehinä."
"Mutta mistä tämä johtuu?" kysyi Corliss.
"Sitä en tiedä, tiedän vain, että niin on. Minä vain totean, että niin on. Tiedän, että me teemme, mitä he eivät kykene tekemään, ja että me teemme paremmin sen, mihin he kykenevät."
Frona nyökäytti voitonriemuisesti päätään Corlissille.
"Tulkaa, tunnustakaa joutuneenne häviölle, niin että voimme mennä päivälliselle! Ainakin tällä hetkellä olette tappiolla. Varmat tosiseikat airoista ja hihnoista kumoavat teidän oppinne kokonaan. Juuri niin minä ajattelin. Tulevaisuusko? Saammepa nähdä! Mutta menkäämme nyt sisään, niin saamme kuulla, mitä isäni ajattelee asiasta — ja mr Kellar. Juhlikaamme yhdessä anglosaksien ylemmyyttä!"
* * * * *
Pakkanen ja heikkous eivät voi sietää toisiaan. Pohjola antaa verelle voimaa ja pontta, jota lämpimässä ilmanalassa ei tavata. Olihan siis aivan luonnollista, ettei Fronan ja Corlissin välinen ystävyyssuhdekaan voinut olla laimea. He tapasivat toisensa usein Fronan isän katon alla ja liikkuivat paljon ulkona yhdessä. He miellyttivät toisiaan, eivätkä erimielisyydet voineet häiritä sitä tyydytystä, jota yhdessäolo kummallekin tuotti. Frona piti Corlissista sen vuoksi, että hän oli mies. Hän ei olisi voinut hurjimmissakaan unelmissaan kuvitella liittyvänsä mieheen, jolta puuttui miehekkyyttä, vaikkapa hän henkisesti olisi ollut kuinka ylevä tahansa. Voimakkaan miehen näkeminen tuotti hänelle iloa, miehen, jonka ruumiin täytyi miellyttää itse Luojaansa ja jonka voimaa uhkuvat lihakset kertoilivat uroteoista ja työstä. Mies oli hänelle ennen kaikkea taistelija. Hän uskoi luonnolliseen valintaan ja sukupuolivalintaan ja oli vakuutettu siitä, että jos ihminen kerran oli saanut kykyjä ja mahdollisuuksia, niin hänen oli niitä käytettävä ja ne voivat olla hänelle vain hyväksi. Samaa hän uskoi vaistoistakin. Jos hän tunsi mieltymystä johonkin henkilöön tai asiaan, niin tämä mieltymys oli hänelle itselleen hyväksi. Jos hän iloitsi jalosta ihmismuodosta ja voimakkaista lihaksista, niin miksi hän olisi vastustellut? Miksi hän ei rakastaisi ruumista ja rakastaisi häpeämättä? Hänen rotunsa ja kaikkien rotujen historia varmensi hänen vakaumustaan. Kaikkina aikoina heikot ja veltostuneet miehet olivat saaneet väistyä maailman kiistakentältä. Vain voimakkaat voivat periä maan. Hän oli syntynyt voimakkaista ja tahtoi voimakkaitten seurassa koettaa onneaan.
Silti ei kenenkään silmä eikä korva voinut olla avoimempi henkisen elämän ilmiöille kuin hänen. Mutta hän vaati näiltäkin voimaa. Ei mitään haparoimista, epävarmuutta, pelokkuutta eikä pikkumaista valitusta. Sielun ja mielen tuli toimia yhtä nopeasti, päättäväisesti ja varmasti kuin ruumiinkin. Ihmisen henki ei ollut luotu vain kuolemattomuusunelmia varten. Sen tuli taistella ja tehdä työtä niinkuin ruumiinkin. Tuli olla sekä työ- että lepopäiviä. Hän osasi kyllä antaa arvoa heikon ihmisen suloiselle tai ylevälle laululle ja rakastaa häntä tämän suloisuuden ja ylevyyden takia, mutta hänen rakkautensa olisi ollut täyteläisempi, jos tuolla laulajalla olisi ollut voimakas ruumiskin. Hän uskoi olevansa oikeudenmukainen. Hän antoi lihalle mitä lihan on ja hengelle mitä hengen on. Molempien sopusuhtaisuus oli hänen ihanteensa. Harvinaiset hengenlahjat ja huono ruoansulatus eivät muodostaneet onnistunutta yhtymää. Uljas metsänasukas ja heikkosäärinen runoilija! Hän saattoi ihailla edellisen jäntereitä ja jälkimmäisen laulua, mutta hänelle olisi ollut mieluisampaa, Jos ne alusta alkaen olisi yhdistetty.