He olivat pysähtyneet kadunkulmaukseen, ja mies, jonka he olivat pelastaneet, ojensi kätensä.
"Nimeni on St. Vincent", hän jatkoi, "ja —"
"Miten se oli?" Del Bishop tuli äkkiä innostuneeksi asiasta.
"St. Vincent, Gregory St. Vincent —"
Bishopilla oli jo nyrkki ojossa, ja Gregory St. Vincent kellahti raskaasti lumihankeen. Eversti kohotti vaistomaisesti tuoliaan ja sai siten Corlissin avulla kullankaivajan pysymään alallaan.
"Oletteko järjiltänne, mies?" kysyi Vance.
"Senkin inhoittava otus! Toivon, että olisin lyönyt kovemmin!" oli vastaus. "No, olkoon sitten! Päästäkää minut, en minä lyö häntä enää. Päästäkää minut, minä menen kotiin. Hyvää yötä."
Kun he auttoivat St. Vincentin jaloilleen, niin Vance olisi voinut vannoa kuulleensa everstin salaa naureskelevan. Tämä tunnustikin sen myöhemmin selittäen:
"Se oli niin hullunkurista ja odottamatonta." Mutta hän hyvitti rikoksensa saattamalla St. Vincentin kotiin.
"Mutta miksi te löitte häntä?" kysyi Corliss neljännen kerran sen jälkeen kuin oli tullut asuntoonsa, mutta ei saanut vastausta.