Vaikka tappelu oli hurja ja meluisa, niin se ei kuitenkaan häirinnyt asioitten rauhallista kulkua muualla kuin juuri itse tappelupaikalla. Ravintolan toisessa päässä jatkui juomain tarjoilu, ja viereisestä huoneesta kuului soitto ja tanssi. Pelurit eivät olleet keskeyttäneet peliänsä, ja vain lähimpien pöytien ääressä osoitettiin jonkun verran mielenkiintoa koko juttua kohtaan.
"Hakataan se maahan ja viskataan ulos!" irvisteli Del Bishop taistellessaan hetkisen Corlissin rinnalla.
Corliss irvisti takaisin ja koetti torjua nyrkiniskulla erään vantteran koiranajajan hyökkäyksen. Tämä kaatui maahan, mutta veti Corlissin muassaan taistelevien jalkoihin, painoi hänet lujasti itseään vasten, ja äkkiä Corliss tunsi vastustajansa iskevän hampaansa hänen korvaansa. Salamannopeasti hän näki tulevaisuutensa, itsensä korvapuolena, ja samassa silmänräpäyksessä hän keksien pelastuskeinon painoi peukalonsa vasten miehen silmiä. Tappelupukareita kaatui hänen päälleen, ja moni tallasi häntä jaloillaan, mutta kaikki tuntui hänestä himmeältä ja kaukaiselta. Hän tiesi vain, että kun hän painoi peukaloitaan syvemmälle, niin miehen hampaat vavahtivat. Hän painoi vielä hiukkasen (— vielä vähän ja mies olisi kadottanut näkönsä —), ja hampaat hellittivät otteensa.
Kun hän tämän jälkeen selvisi mellakasta ja pääsi jaloilleen tarjoilupöydän ääreen, niin hän oli kadottanut kaiken vastenmielisyyden tappelemista kohtaan. Hän oli huomannut kaikesta huolimatta olevansa hyvin samanlainen kuin muut miehet, ja ruumiinosan kadottamisen uhka oli pyyhkinyt pois kahdenkymmenen vuoden kulttuurin. Peli ilman panosta ei maistu peliltä, ja Corliss huomasi nyt myöskin, miten toisin todellinen tappelu, jossa elämä on panoksena, saa veren kuumenemaan kuin terveelliset ruumiinharjoitukset voimistelusalissa. Noustessaan jaloilleen hän näki erään oravannahkaturkkisen miehen kohottavan oluthaarikkaansa aikoen viskata sillä muutaman askelen päässä seisovaa Trethawayta päähän. Ja sormet, jotka olivat tottuneet käsittelemään koetinputkea ja vesivärejä, puristuivat nyrkkiin, ja hän survaisi haarikanheittäjää suulle. Ase kirposi miehen kädestä, ja hän itse horjahti maahan. Vance seisoi hetkisen kuin sokaistuna, sitten hän huomasi lyöneensä miehen tajuttomaksi — ensi kerran elämässään — ja tunsi ilon väristyksen ruumiissaan.
Eversti Trethaway kiitti häntä katseellaan ja huusi: "Lähtekää ulos!
Koettakaa päästä ovelle, Corliss!"
Syntyi aika mellakka, ennenkuin ovet voitiin saada auki, mutta eversti, joka ei ollut luopunut kolmijalkaisesta tuolistaan, sai vastustajat hajoitetuiksi, ja myrskyisä väkijoukko ryntäsi kadulle. Kuten tällaisissa tappeluissa on tapana, lakkasivat vihollisuudet heti tämän jälkeen, ja joukko hajautui. Molemmat poliisit palasivat puoluelaistensa avustamina sisään valvomaan järjestystä, mutta Corliss ja eversti jatkoivat sudennahkalakin ja Del Bishopin seuraamina matkaansa katua ylöspäin.
"Tuli ja leimaus! Tuli ja leimaus!" huudahti eversti Trethaway innoissaan. "Vielä sitä voimaa riittää! Minä tunnen itseni kahtakymmentä vuotta nuoremmaksi tämän jälkeen. Corliss, kätenne! Onnittelen teitä sydämellisesti, oikein sydämellisesti! Suoraan sanoen minä en olisi uskonutkaan sitä teistä. Te hämmästytätte minua, sir, hämmästytätte suuresti."
"Niin itseänikin", vastasi Corliss. Kiihoitus oli rauennut, ja hän tunsi itsensä väsyneeksi ja heikoksi. "Ja te olitte myöskin hämmästyttävä. Te käytitte sitä tuolia niin että —"
"No niin, kyllä minä todella suoriuduin aika hyvin. Näittekö — mutta katsokaahan tänne!" Hän piti asetta yhä vielä kädessään lujasti puristaen sitä ja yhtyi muiden kanssa nauramaan itselleen.
"Ketä minulla on kunnia kiittää, hyvät herrat?"