"Kiitos", hän sanoi.
Mutta odottavat miehet olivat käyneet kärsimättömiksi, ja Lucile pyörähti tiehensä kauniin nuorukaisen kanssa, jolla oli keltainen siperialainen sudennahkalakki. Corliss tuli takaisin toverinsa luo selittämättömän tyytyväisenä ja ihmetellen tekoansa.
"Se on kirottu häpeä." Everstin katse seurasi yhä vielä Lucilea, ja Vance ymmärsi. "Corliss, minä olen elänyt kuusikymmentä vuotta ja elänyt ne hyvin, mutta tiedättekö, nainen on minulle salaperäisempi ilmiö nyt kuin koskaan. Katsokaa heitä, katsokaa heitä kaikkia!" Hänen katseensa kulki koko joukon yli. "Perhosia he ovat, pelkkää valoa ja laulua ja naurua, ja tanssivat tanssimistaan aina kadotuksen portille asti. Ei vain Lucile, vaan muut myös. Katsokaahan nyt Mayta, jolla on madonnan otsa ja kieli kuin katupojalla. Ja Myrtle — totta totisesti on kuin joku Gainsborough'n vanhoista englantilaisista kaunottarista olisi astunut kankaaltaan huvitellakseen vuosisadan loppuun Dawsonin tanssisaleissa. Ja Laura tuolla, miten ihana hän olisikaan äitinä! Ettekö voi nähdä häntä pitäen lasta käsivarrellaan ja painaen sitä rintaansa vasten? He ovat kyllä parhaat joukosta, tiedän sen, uusi maa houkuttelee aina parhaat, mutta kaikki ei kuitenkaan ole niinkuin olla pitäisi, Corliss, jokin on hullusti. Minun kiihkokauteni on jo ohi, ja minä näen selvemmin ja tarkemmin. Minusta tuntuu, kuin pitäisi uuden Kristuksen nousta julistamaan uutta pelastusta nykyajalle — taloudellista tai yhteiskunnallista, se on yhdentekevää. Maailma tarvitsee sitä."
Huone tyhjeni aika-ajoin melkein kokonaan, kun yleisöä tanssien väliajoilla virtaili suuresta ovesta toiseen huoneeseen, missä korkit paukkuivat ja lasit kilisivät. Eversti Trethaway ja Corliss menivät seuraavalla kerralla virran mukana ravintolaan, missä viisikymmentä miestä ja naista seisoskeli. He joutuivat Lucilen ja keltaisen sudennahkalakin naapureiksi. Mies oli kieltämättä hauskan näköinen, ja poskille kohonnut puna ja silmien lämmin hehku vain korostivat hänen kauneuttaan. Olisi ollut väärin väittää hänen olevan juovuksissa, sillä hän saattoi täydellisesti hallita itseään, mutta hän oli tuon autuudentunteen vallassa, jonka rypäleen mehu tuottaa. Hän puhui hiukan kovaäänisesti, ja hänen kielensä oli kerkeä ja kekseliäs — sanalla sanoen: hän oli juuri tuossa epämääräisessä tilassa, jossa sekä paheet että hyveet pyrkivät liioiteltuihin ilmauksiin.
Kun hän kohotti lasiansa, niin hänen vieressään seisova mies sattui töytäisemään hänen käsivarttaan. Sudennahkalakki pyyhkäisi viinin hihastaan ja sanoi suoraan, mitä ajatteli moisesta kömpelyydestä. Hänen sanansa eivät olleet erikoisen kohteliaat, ja oli odotettavissa, että ne herättäisivät pahaa verta. Ja sen ne tekivätkin; toisen miehen nyrkki osui sudennahkalakin alle niin voimakkaasti, että lakin omistaja horjahti Corlissia kohden. Mutta loukattu mies ei vieläkään jättänyt uhriaan rauhaan. Naiset hiipivät pois huoneesta jättäen taistelukentän miehille, joista toiset yrittivät sekaantua asiaan, toiset taas tahtoivat antaa asianomaisten tapella rauhassa ja rehellisesti.
Mutta sudennahkalakki ei näyttänytkään olevan halukas taistellen selviytymään pälkäästä, jonka itse oli aikaansaanut, vaan koetti käsillään kasvojaan suojellen päästä pakoon. Väkijoukko kehoitti meluten häntä puolustautumaan ja tappelemaan. Hän kokosi kaiken rohkeutensa aikoen yrittää, mutta kun vastustaja taas karkasi hänen päällensä, niin se petti, ja hän vetäytyi syrjään.
"Antakaa hänen olla! Hän ansaitsee sen!" huudahti eversti Vancelle, kun tämä näytti aikovan sekaantua asiaan. "Hän ei tahdo tapella. Jos hän tahtoisi, niin luulenpa, että antaisin hänelle anteeksi."
"Mutta minä en siedä nähdä häntä noin rääkättävän. Kun hän edes puolustautuisi, niin se ei näyttäisi niin kurjalta."
Veri virtasi nuorukaisen nenästä ja silmän yläpuolella olevasta naarmusta, kun Corliss asettui väliin. Hän koetti pidättää miehiä erillään toisistaan, mutta työnsi kuumaveristä hyökkääjää liian voimakkaasti taaksepäin, niin että tämä kadotti tasapainonsa ja kaatui. Kapakkatappelussa on jokaisella puoluelaisia, ja ennenkuin Vance ehti huomatakaan, löi eräs miehen ystävistä häntä niin, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Del Bishop, joka oli tunkeutunut paikalle, hyökkäsi suoraa päätä sen miehen kimppuun, joka oli ahdistanut hänen isäntäänsä, ja ottelu tuli yleiseksi. Väkijoukko jakautui puolueisiin ja otti osaa mellakkaan.
Eversti Trethaway unohti, että hänen kiihkokautensa oli ohi, ja ryntäsi heiluttaen kolmijalkaista tuolia kädessään ketterästi taistelun tuoksinaan. Pari ratsupoliisia, jotka olivat vapaina virantoimituksesta, seurasi häntä, ja muutaman muun avulla he suojelivat sudennahkalakkista miestä.