Vance Corliss seisoi salin nurkassa nojaten soittokoneeseen ja syventyneenä vilkkaaseen keskusteluun eversti Trethawayn kanssa. Jälkimmäinen oli virkeä, teräväkatseinen ja voimakkaan näköinen mies ja näytti huolimatta harmaista hiuksistaan ja yli kuudestakymmenestä vuodestaan kolmenkymmenen ikäiseltä. Hän oli vanha, kokenut kaivosinsinööri, taitonsa ja maineensa vuoksi arvossapidetyimpiä alallaan, ja edusti amerikkalaista yhtiötä, joka oli yhtä mahtava kuin Corlissin edustama englantilainen. Nämä kaksi miestä olivat tulleet keskenään hyviksi ystäviksi, ja ammattiasioissa he jo olivat ehtineet olla toisilleen suureksi avuksi. Ja oli hyvä, että he vetivät yhtä köyttä, nuo kaksi, joiden hallussa ja vallassa olivat ne mahtavat rahavarat, joilla kaksi kansallisuutta edisti tuon napaseutujen rajamaan kehitystä.
Huone oli täpötäynnä väkeä ja ilma sakeana tupakansavusta. Satakunta nahkoihin ja lämpimänvärisiin villavaatteihin puettua miestä seisoskeli katselijoina seinävierillä. Puheensorina antoi kaikelle yleisen toveruuden leiman. Huolimatta eriskummallisesta ulkonäöstään huone ei niin paljon muistuttanut julkista huvittelupaikkaa kuin kotoista olohuonetta, johon perheenjäsenet päivätyön jälkeen kokoontuvat, öljylamput ja talikynttilät tuikkivat himmeästi savun läpi, ja suuret, kuumuuttaan hehkuvat rautauunit ratisivat ja rätisivät tervetuliaisiksi.
Lattialla pyöri toistakymmentä paria valssin sävelten tahdissa. Kiilloitettuja paidanrintoja ja hännystakkeja ei näkynyt. Miehillä oli päässä suden- tai majavannahkalakit, joiden tupsukoristeiset korvalaput lepattivat, ja jaloissa hirven- tai mursunnahasta valmistetut jalkineet, mokkasiinit tai muclucit. Siellä täällä naisillakin oli mokkasiinit, mutta useimmat tanssivat kevyissä, silkkisissä tanssikengissä. Huoneen toisessa päässä olevan suuren avoimen oven kautta näkyi toinen huone, jossa oli vieläkin enemmän tungosta. Tanssisoiton tauotessa kuului tästä huoneesta korkkien pauketta ja lasien kilinää, jota säesti arpanappulain ja rulettipallojen lakkaamaton naksutus ja raksutus.
Salin pienempi ovi avautui, ja jäistä ilma-aaltoa seurasi huoneeseen turkkeihin kääriytynyt nainen. Kylmä viima syöksähti lämpimään muodostuen usvaksi, joka lähellä lattiaa kiertyen ja kiemurrellen verhosi tanssijain jalat, kunnes kuumuus sen lopulta voitti.
"Te tulette kuin kylmän kuningatar, Lucile", tervehti eversti
Trethaway tulijaa.
Tämä nyökäytti päätään, naurahti ja keskusteli iloisesti Trethawayn kanssa riisuessaan päällysvaatteitaan. Mutta Corlissia hän ei ollut huomaavinaankaan, vaikka tämä seisoi tuskin metrin päässä hänestä. Puolisen tusinaa tanssijoita odotti kärsivällisesti pienen välimatkan päässä, että hän lopettaisi juttelunsa everstin kanssa. Piano ja viulu soittivat paraikaa schottischin alkusoittoa, ja Lucile kääntyi lähteäkseen. Mutta äkillinen mielijohde sai Corlissin astumaan hänen luokseen. Hän ei ollut sitä laisinkaan suunnitellut, ei uneksinutkaan tekevänsä mitään sellaista.
"Olen hyvin pahoillani", hän sanoi.
Lucilen silmät säihkyivät suuttumuksesta hänen kääntyessään Corlissin puoleen.
"Tarkoitan mitä sanon", toisti Corliss ojentaen kättään. "Olen hyvin pahoillani. Minä käyttäydyin kuin raakalainen ja pelkuri. Annatteko minulle anteeksi?"
Nainen epäröi, ja hänen katseensa, jonka kokemukset olivat tehneet teräväksi ja tarkaksi, etsi Corlissin menettelyn vaikutinta. Sitten hänen kasvojensa ilme kävi pehmeäksi, ja hän puristi ojennettua kättä. Hänen silmissään oli lämmin, kostea kiilto.