"Kuten sanoin, sanomalehti maksoi minulle viisikymmentä dollaria. Se on ainoa, joka on tullut maahan. Jokainen kuolee uteliaisuudesta kuulla uutisia. Siksi minä olen kutsunut valitun seuran tänne teidän vastaanottohuoneeseenne tänä iltana, se on ainoa sopiva paikka, ja he saavat lukea sitä ääneen vuorotellen niin kauan kuin tahtovat ja jaksavat — niin, tietysti, jos te suostutte antamaan paikan heidän käytettäväkseen."
"Tietysti he ovat tervetulleet! Ja te olette hyvin ystävällinen, kun —"
Dave työnsi luotaan kaikki kiitokset. "Niin juuri minä olin laskenutkin. Nyt sattuu olemaan niin kuin te sanoitte, että minä jouduin sokeripulaan. Siksi jokaisen vaimon ja tyttären, joka saa nähdä vilauksenkaan tuosta paperista tänä iltana, pitää pulittaa minulle viisi kupillista sokeria. Kuulitteko? Viisi suurta kuppia, valkoista, ruskeata tai palasokeria, ja minä otan heiltä velkasitoumuksen ja lähetän pojan huomenna kiertelemään paikasta toiseen ja perimään saataviani."
Frona joutui aluksi ymmälle, mutta pian hän alkoi taas nauraa. "Sepä tulee olemaan hullunkurista. Kyllä minä suostun, tulkoon sitten mitä tulee. Tänä iltana, Dave, eikö niin? Aivan varmasti siis tänä iltana?"
"Aivan varmasti. Ja te saatte tietysti lukea ilmaiseksi, kun lainaatte huoneenne tarkoitukseen."
"Mutta isän täytyy maksaa viisi kupillista. Teidän pitää jyrkästi vaatia ne häneltä."
Daven silmät vilkkuivat hyväksyvästi. "Kyllä hän nyt saa takaisin!"
"Ja minä", lupasi Frona, "pidän huolen siitä, että hän tulee voitettuna seuraamaan Dave Harneyn riemuvaunuja."
"Sokerirattaita", oikaisi Dave. "Ja huomisiltana minä otan lehden muassani seurahuoneelle. Silloin se ei enää ole tuore, niin että he saavat sen halvalla; yksi kuppi on luullakseni kohtuullista." Hän nousi istualleen ja hieroi kerskaillen luisevia käsiään. "Minä en ole tehnyt turhaa työtä sen jälkeen kuin laivakulku lakkasi, ja vaikka muut ihmiset valvoisivat kaiken yötä, niin he eivät kuitenkaan aamulla olisi tarpeeksi aikaisin ylhäällä ehtiäkseen ennen Dave Harneytä, ei edes sokeriasioissa."