"Ei." Hän viittasi Fronaa pysymään vaiti. Tämä tuli isänsä luo, polvistui hänen jalkainsa juureen, painoi päänsä hänen syliinsä ja tarttui lujasti ja lämpimästi hänen käteensä. "Ei, tuota en aikonut sanoa. En löytänyt oikeita sanoja. Anna minun koettaa uudestaan. Kaiken alla sinussa on säilynyt syntyperäsi leima. Kun lähetin sinut luotani, tiesin panevani sen vaaralle alttiiksi, mutta minä luotin veren voimaan ja uskalsin. Lähdettyäsi epäilin ja pelkäsin, odotin ja rukoilin ajatuksissani ja toivoin, joskus uskaltamatta luottaa toivon toteutumiseen. Ja sitten koitti tuo päivien päivä. Kun minulle kerrottiin, että sinun veneesi lähestyi, tuntui minusta siltä, kuin olisi toisella puolellani astunut kuolema, toisella ikuinen elämä. 'Onko hän kestänyt, onko hän kestänyt?' — nuo sanat pyörivät aivoissani ja olivat tehdä minut hulluksi. Oliko Welse pysynyt Welsenä? Oliko veri voittanut? Oliko nuori vesa varttunut suoraksi, solakaksi ja voimakkaaksi, raikkaan vehreäksi ja elinvoimaiseksi? Vai oliko se kuihtunut ja surkastunut, olivatko sen elämännesteet kuivuneet tuossa maailmassa, joka oli niin toisenlainen kuin pieni, yksinkertainen ja luonnollinen Dyean maailma?
"Se oli päivien päivä, ja kuitenkin kärsin silloin sanomattomia epäilyksen ja odotuksen tuskia. Tiedät, että olin yksin elänyt vuosikausia ja yksin taistellut, ja sinä, ainoa omainen, olit ollut kaukana poissa. Olinko erehtynyt antaessani sinun lähteä? — — Kun sinun veneesi tuli esiin niemekkeen takaa, niin minua melkein peloitti katsoa sinnepäin. Ei kukaan ole koskaan sanonut minua pelkuriksi, mutta sinä hetkenä olin lähempänä pelkuruutta kuin koskaan aikaisemmin. Minun olisi ollut helpompi katsoa kuolemaa kasvoista kasvoihin. Se oli mieletöntä. Miten minä olisin voinut tietää, olivatko nuo vuodet tehneet sinulle hyvää vai pahaa, kun näin sinut pienenä pilkkuna joella? Kuitenkin katsoin katsomistani, ja ihme alkoi, ja minä sain varmuuden. Sinä seisoit peräsimen ääressä. Sinä olit Welse. Tuo tuntuu niin vähäpätöiseltä, mutta totta on, että se merkitsi hyvin paljon. Sitä käytöstä saattoi odottaa oikealta Welseltä, ei tavalliselta naiselta. Ja kun Bishop putosi jokeen ja sinä ryhdyit toimeen yhtä tarmokkaasti kuin vastikään hoitaessasi peräsintä ja äänesi kaikui ja intiaanit taipuivat tahtoosi — silloin tuo päivä oli päivien päivä."
"Minä koetin aina parastani — ja muistin", kuiskasi Frona. Hän hiipi ylemmäksi, kunnes sai käsivartensa isän kaulaan ja päänsä hänen rintaansa vasten. Isä hyväili häntä toisella kädellään ja antoi toisen leikkiä hänen loistavilla kultakiharoillaan.
"Sanoin äsken, että suvun leima ei ollut sinusta hävinnyt, mutta sinussa oli samalla jotain uutta. Minä olen tarkannut ja tutkinut ja koettanut päästä sen perille. Olen ylpeänä istunut sinun vieressäsi pöydässä, mutta samalla tuntenut mitättömyyteni. Kun puhut pikkuasioista, niin minä olen kyllin suuri seuratakseni sinua; kun puhut suurista asioista, olen liian pieni. Minä luulen tuntevani sinut, ymmärtäväni sinua, silloin sinä äkkiä olet kadonnut, minä olen pettynyt. Hullu vain ei tunne omaa tietämättömyyttään, minä olen kyllin viisas tunteakseni omani. Mitä minä tiedän taiteesta, runoudesta, musiikista? Ja ne ovat sinulle suuria asioita, merkitsevät sinulle enemmän kuin ne pikkuasiat, joita minä pystyn ymmärtämään. Ja minä olin sokeasti, mielettömästi toivonut, että me voisimme olla saman hengen lapsia, niinkuin olemme samaa lihaa ja verta. Minusta on tuntunut katkeralta, mutta minä olen oppinut ymmärtämään, ettei toisin voi olla.
"Mutta kuitenkin ajatus, että oma lapseni joutuu kauas minusta, kasvaa minun ylitseni, huumaa minua. Hyvä Jumala! Minä olen kuullut sinun lukevan Brovningiasi — ei, ei, älä sano mitään — ja tarkannut ilmeitten vaihtelua kasvoillasi, ylevyyttä ja intohimoa, joka niistä kuvastui, ja sillä välin ovat sanat sisällyksettöminä kaikuneet korviini. Se on ollut viedä minulta järjen. Ja mrs Schoville istuu siinä teeskennellen järjetöntä ihastusta eikä ymmärrä enempää kuin minäkään! Olisin voinut kuristaa hänet.
"Ja joskus öisin olen salaa kuin varas sulkeutunut huoneeseeni tutkimaan Brovningiasi. Sanat ovat minulle sisällyksettömät. Olen lyönyt nyrkillä päähäni kuin mielipuoli, ikäänkuin se auttaisi minua ymmärtämään. Minun elämäni on kulkenut määrättyä, syvää ja kapeata uraa pitkin, jolta se ei ole päässyt poikkeamaan. Minä olen tehnyt tehtäväni ja tehnyt sen hyvin, mutta nyt en enää voi lähteä uusille urille. Minua, joka olen voimakas ja tottunut hallitsemaan, joka olen uhmannut kohtaloa, minua, joka voisin ostaa tuhat tuollaista maalaajaa ja runoniekkaa sieluineen päivineen, minua pilkkaavat muutamat painetut paperiarkit, jotka saa parilla senttipahasella."
Hän vaikeni hetkeksi ja silitti Fronan hiuksia.
"Mutta palaanpa vielä asiaan. Minä olin yrittänyt mahdottomia, taistellut välttämättömyyttä vastaan. Olin lähettänyt sinut luotani hankkimaan itsellesi sitä, mitä itseltäni puuttui, ja haaveillut, että me sittenkin pysyisimme yhtenä. Ikäänkuin kaksi ja kaksi olisi kaksi. Tulos on, että veri yhdistää meidät, mutta sinä olet oppinut vieraan kielen. Kun puhut sitä, niin minä olen mykkä. Ja katkerinta kaikesta on, että minä tiedän, että uusi kieli on suurempi. En tiedä, miksi olen sanonut kaiken tämän, tunnustanut heikkouteni —"
"Isä, sinä suurin miehistä!" Frona kohotti päätään ja katsoi häntä onnesta hymyillen silmiin samalla työntäen taapäin tuuheita teräksenharmaita hiuksia, jotka peittivät isän korkeata otsaa. "Sinä, joka olet taistellut niin valtavan taistelun ja saanut suurempia aikaan kuin yksikään näistä maalaajista ja runoniekoista! Sinä, joka niin hyvin tunnet kehityksen lain! Etkö sinä saisi kuulla samaa valitusta oman isäsi huulilta, jos hän nyt istuisi vieressäsi ja katsoisi sinua ja työtäsi?"
"Kyllä, kyllä! Sanoinhan, että ymmärrän. Älkäämme keskustelko sitä — — — hetken heikkous. Minun isäni oli suuri mies."