"Teidän täytyy."
"Minä en tahdo. Sitä paitsi alkaa tulla kylmä seisoessa, ja teidän varpaanne voivat paleltua, nuo ruusunväriset pikku varpaat, joista minä joskus Dyeassa vedin tikkuja. Menkää sisään nyt vain, Frona pikkuinen, ja hyvää yötä."
Hän työnsi tytön ovesta sisään ja lähti tiehensä. Tultuaan rakennuksen nurkalle hän äkkiä pysähtyi ja katsoi lumelle lankeavaa varjoaan. "Matt Mc Carthy, sinä olet aika hupsu. Milloinpa kukaan Welse ei olisi itse tiennyt, mitä hänen piti tehdä. Sinä käyttäydyt, niinkuin et koskaan olisi ollut tekemisissä sen itsepäisen sukukunnan kanssa, sinä kovan onnen poika."
Sitten hän jatkoi matkaansa yhä murahdellen itsekseen, ja joka murahduksen kuullessaan hänen jäljessään juokseva valpas susikoira pörrötti selkäkarvansa ja näytti hampaitaan.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
"Väsyttääkö?"
Jakob Welse laski molemmat kätensä Fronan olkapäille, ja hänen silmistään loisti kaikki se rakkaus, jota kankea kieli ei pystynyt ilmaisemaan. Joulukuusen kynttilät olivat palaneet loppuun, illan juhlallisuudet ohi, ja parisenkymmentä lasta oli vastikään onnellisina lähtenyt lumikenttien halki koteihinsa, viimeinenkin vieras oli poistunut, ja jouluaatto ja joulupäivä olivat sulautumaisillaan yhteen.
Frona palkitsi isän hellyyden iloisella katseella, ja he istuutuivat suuriin, mukaviin nojatuoleihin kummallekin puolen tulisijaa, jossa viimeiset halonmyhkyrät olivat raunioiksi sortumaisillaan.
"Ja ensi vuonna tähän aikaan, mitenkähän on silloin?" näytti Jakob Welse kysyvän hehkuvalta halolta, ja aivan kuin ennustaen tämä äkkiä leimahti liekkiin ja hajosi räiskyväksi kipinäsateeksi.
"Ihmeellistä", hän jatkoi ja karkoitti tulevaisuusajatukset tullakseen iloisemmalle mielelle. "Nämä viimeiset kuukaudet, jotka sinä olet ollut täällä luonani, ovat olleet kuin pitkä, keskeytymätön ihme. Me olemme tavanneet toisiamme hyvin vähän, sittenkuin sinä olit lapsi, Frona, ja joskus ajatellessani minun on vaikea tajuta, että sinä todella olet minun lapseni, luu minun luustani ja veri minun verestäni. Dyean pörrötukkaista villikissaa, tuota tervettä, luonnollista pikku olentoa, ei ollut vaikea huomata oikeaksi Welseksi. Mutta nyt, naisena, sellaisena kuin olet ollut Yukonia pitkin tultuasi — ei, minä en tunne sinua, minä — —" Hän ei keksinyt sanoja ja ojensi avuttomana kättään. "Minä melkein toivon, etten olisi antanut sinulle kasvatusta, että olisin pitänyt sinut luonani, että me olisimme kokeneet ja uskaltaneet, onnistuneet ja epäonnistuneet yhdessä. Silloin minä olisin tuntenut sinut nyt, kun me istumme tässä tulen ääressä. Nyt minä en tunne sinua. Siihen Fronaan, jonka minä tunsin, on tullut lisäksi jotain — miksi sitä sanoisinkaan — jotain monimutkaista, jota minä en ymmärrä."