Jimmy taasen päästi muutamia katkonaisia kurkkuäänteitä, ja Imber murahti ja näytti tyytyväiseltä.
"Mutta kysy häneltä, Jimmy, mitä hän sanoi ja tarkotti tarttuessaan käsivarteeni."
Emily Travis teki tämän kysymyksen. Jimmy käänsi sen ja sai vastauksen.
"Hän sanoo, te ette pelkää," Jimmy selitti.
Emily Travis hymyili tyytyväisenä.
"Hän sanoo, te ette skookum, ei vahva, kovin pehmeä kuin pieni lapsi. Hän voisi käsillä musertaa teidät palasiksi. Hänestä omituista, kovin merkillistä, kun te voitte olla niin suurten, niin vahvojen miesten äiti kuin tuo poliisi."
Emily Travis ei kääntänyt katsettaan eikä hämmentynyt, vaikka hänen poskilleen kohosi tulipunainen väri. Pikku Dickensen punastui ja joutui vallan hämilleen. Poikamaisen poliisinkin posket loistivat punaisina.
"Tulkaa," virkkoi hän lyhyesti ja raivasi hartioillaan tien joukon lävitse.
Siten Imber joutui kasarmiin, jossa hän teki vapaaehtoisesti täydellisen tunnustuksen ja jonka alueelta hän ei enää milloinkaan astunut ulos.
Imber näytti sangen rasittuneelta. Toivottomuuden ja iän aiheuttama väsymys kuvastui hänen kasvoistaan. Hänen hartiansa riippuivat masentuneina, ja hänen silmänsä olivat ilmeettömät. Hänen tukkansa oli alkuaan ollut valkoinen, mutta aurinko ja säät olivat polttaneet ja kuluttaneet sen niin, että se valui alas velttona, elottomana ja värittömänä. Häntä ei vähintäkään liikuttanut se, mitä ympärillä tapahtui. Oikeussali oli ääriään myöten täynnä kullankaivajia ja taivaltajia. Heidän matala äänensorinansa oli uhkaava, se sointui Imberistä kuin merenkuohu taittuessaan kumisten rannan onkaloihin.