Hän istui lähellä ikkunaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä kohdistuivat silloin tällöin kolkkoon näkyyn, joka tarjoutui ulkona. Taivas oli pilvien peitossa sateen valuessa harmaana usvana. Yukon oli tulvillaan. Jää oli mennyt menojaan, ja joki nousi kaupungin kaduille saakka. Edestakaisin pääkatua liikkui kanootteja ja sauvottavia veneitä kuljettaen ihmisiä, joiden aika ei riittänyt lepoon. Usein hän näki näiden veneiden kääntyvän pääkadulta tulvan peittämälle, neliönmuotoiselle alueelle, joka oli kasarmin paraatikenttänä. Toisinaan ne katosivat aivan hänen alapuolelleen, ja hän kuuli niiden kolhiutuvan seinähirsiä vasten, niiden käyttäjäin kiivetessä sisään ikkunasta. Sitten kuului miten vesi roiskui miesten jaloissa heidän kahlatessaan alemmissa huoneissa ja portaissa. Sen jälkeen he ilmestyivät ovelle hattu kädessä, vedenpitävät saappaat valuvina, ja liittyivät odottajain joukkoon.
Samalla kun he keskittivät katseensa Imberiin nauttien säälimättä jo edeltäkäsin rangaistuksesta, jonka hän oli kärsivä, hän puolestaan katseli heitä vaipuen aatoksiin. Hän mietti tapojaan ja heidän lakiaan, joka ei milloinkaan levännyt, vaan kulki eteenpäin lakkaamatta, hyvinä aikoina ja huonoina, tulvan noustessa ja nälän vallitessa, sekasorron, kauhun ja kuoleman uhatessa, ja joka tulisi edelleenkin, niin hänestä tuntui, jatkamaan kulkuaan järkkymättömänä aikojen loppuun saakka.
Eräs mies koputti kiivaasti pöytään, keskustelu aleni heti, tuli hiljaista. Imber silmäili miestä. Hänellä näytti olevan arvovaltaa, mutta kuitenkin Imber ymmärsi, että jalo-otsainen mies, joka istui taaempana pöydän ääressä, oli heidän kaikkien päällikkönsä, senkin miehen, joka oli koputtanut. Muuan kolmas, saman pöydän ääressä istuva nousi seisaalleen ja alkoi lukea monista ohuista paperiarkeista. Joka arkin alussa hän selvitteli kurkkuaan ja lopussa kostutti sormiaan. Imber ei ymmärtänyt hänen puhettaan, mutta muut ymmärsivät, ja hän huomasi, että se saattoi heidät vihaisiksi. Toisinaan se saattoi heidät kokonaan raivoon ja kerran eräs kirosi lyhyin, purevin ja terävin sanoin, kunnes yksi pöydän ääressä istujista uudelleen koputti hänet vaikenemaan.
Loppumattoman kauan kesti miehen lukeminen. Hänen yksitoikkoinen, laulava äänensä nukutti Imberiä, ja hän oli syvässä unessa, kun mies pääsi loppuun. Jonkun ääni puhui hänelle hänen omalla Whitefish-kielellään, ja hän heräsi ja katsoi hämmästymättä sisarenpoikansa kasvoja. Hän oli nuori mies, joka vuosia sitten oli siirtynyt elämään valkoisten kanssa.
"Et taida tuntea minua," sanoi hän tervehdykseksi.
"Enkä," vastasi Imber. "Sinä olet Howkan, joka lähdit pois. Äitisi on kuollut."
"Hän olikin vanha vaimo," vastasi Howkan. Mutta Imber ei kuullut, ja
Howkan herätti hänet tarttumalla hänen olkapäähänsä.
"Minä sanon sinulle, mitä mies on puhunut. Se on selonteko häiriöistä, jotka sinä olet aiheuttanut ja jotka olet tunnustanut hulluudessasi kapteeni Alexanderille. Sinä ymmärrät ja sanot, onko se tosipuhetta vai eikö. Määräys on sellainen."
Howkan oli joutunut lähetystyöntekijäin keskuuteen ja oli näiltä oppinut luku- ja kirjotustaidon. Käsissään oli hänellä useita ohuita arkkeja, joista mies oli lukenut. Kun Imber oli tehnyt tunnustuksensa Jimmyn välityksellä kapteeni Alexanderille, oli eräs kirjuri pannut sen paperille. Howkan alkoi lukea. Imber kuunteli hetkisen; sitten ihmetys sai hänet valtoihinsa, ja hän keskeytti äkkiä:
"Tuohan on minun omaa puhettani. Vaikka korvasi eivät ole sitä kuulleet, kuitenkin se tulee sinun huuliltasi."