"Helvetti", huudahti eräs etumaisten joukossa seisova mies. Hän lausui sen sydämensä pohjasta ja surun valtaamana. Hänkin oli punatukkainen. "Helvetti", toisti hän. "Hän oli veljeni Bill". Säännöllisten väliaikojen päästä niin kauan kuin istunto kesti kuului tuo juhlallinen: "Helvetti". Toverit eivät estäneet häntä, eikä pöydän ääressä istuva mies koputtanut järjestykseen.
Imberin pää nuokkui jälleen, ja silmät saivat tylsän ilmeen, ikäänkuin ne olisi peitetty maailmalta. Hän uneksi nuoruuden määrätöntä turhuutta tavalla, jonka vain ikä suo.
Hetken kuluttua Howkan jälleen herätti hänet sanoen:
"Nouse, oi Imber! On määrätty, että sinun tulee kertoa miksi saatoit aikaan nämä häiriöt ja murhasit nämä ihmiset ja lopuksi vaelsit tänne etsimään Lakia."
Imber nousi seisaalleen vaivaloisesti ja keinui edestakaisin. Hän alkoi puhua matalalla, hiukan kumealla äänellä, mutta Howkanin ääni keskeytti hänet.
"Tämä vanha mies on kirottu hullu", hän sanoi englanninkielellä jalo-otsaiselle miehelle. "Hänen puheensa on sekavaa ja lapsellista."
"Me kuitenkin tahdomme kuulla hänen lapsellista puhettaan", sanoi jalo-otsainen mies. "Ja me tahdomme kuulla sen sana sanalta sellaisena, kuin hän sen puhuu. Ymmärrättekö?"
Howkan ymmärsi, ja Imberin silmät salamoivat, sillä hän oli huomannut kohtauksen sisarenpoikansa ja arvovaltaisen miehen välillä. Sitten alkoi kertomus, pronssinvärisen isänmaanystävän sankarirunoelma, joka ansaitsisi tulla pronssiin valetuksi muistoksi jälkipolville. Joukko kävi omituisen hiljaiseksi, ja jalo-otsainen tuomari nojasi päätään käteensä ja punnitsi omaa sieluaan ja rotunsa sielua. Kuului ainoastaan Imberin matala puhe, jota vuorotti tulkin kimeä ääni, ja silloin tällöin kajahti punatukan ihmettelevä ja miettivä "helvetti".
"Olen Imber ja kuulun Whitefish-kansaan." Niin kuului Howkanin tulkinta. Howkan joutui entisen raakalaisuutensa valtaan ja kadotti lähetyskasvatuksensa ja pintapuolisen sivistyksensä kuullessaan Imberin kertomuksen metsäläissoinnun. "Isäni oli Otsbaok, vahva mies. Maa oli lämmin auringonpaisteesta ja ilosta ollessani poika. Kansa ei halunnut mitään vierasta, ei kuunnellut outoja ääniä; heidän isäinsä tavat olivat heidänkin tapojaan. Naiset miellyttivät nuoria miehiä, ja nuoret miehet silmäilivät heihin tyytyväisinä. Lapset riippuivat naisten rinnoilla, ja naiset olivat leveälanteisia heimon lisäyksestä. Silloin miehet olivat miehiä. Rauhan ja kylläisyyden, sodan ja nälän vallitessa he olivat miehiä.
"Silloin oli vesissä enemmän kaloja kuin nykyään ja enemmän riistaa metsissä. Koiramme olivat susia, niitä peitti paksu turkki, ja ne olivat kestäviä pakkasta ja rajusäätä vastaan. Ja niinkuin koiramme olimme mekin kestäviä pakkasta ja säätä vastaan. Kun Pelly-heimo tuli maahamme, me surmasimme heitä ja he meitä. Sillä me Whitefish-heimoon kuuluvat olimme miehiä, ja meidän isämme ja isoisämme olivat taistelleet Pelly-heimoa vastaan ja määränneet maan rajan.