"Minä olin toivonut ja suunnitellut toisin. Minä olin ajatellut ja ajattelen vieläkin, että sinulle olisi hyödyllisintä opetella pikakirjoitusta — sinä osaat jo konekirjoitusta — ja mennä isän toimistoon. Sinulla on hyvä pää, ja minä olen varmasti vakuuttunut, että sinä onnistuisit erinomaisesti asianajajana."

XXIII LUKU

Se, että Ruthilla oli vähän uskoa hänen kirjailijakykyihinsä, ei muuttanut häntä ollenkaan Martinin silmissä. Ottamansa loman aikana oli Martin viettänyt monta tuntia itsetutkiskelussa ja siten oppinut suuresti tuntemaan itseänsä. Hänelle selvisi, että hän rakasti kauneutta enemmän kuin mainetta, ja jos hänellä oli maineenhimoa, oli sitä vain Ruthin vuoksi. Siitä syystä hänen kunnian- ja maineenhimonsa oli voimakas. Hän tahtoi olla suuri maailman silmissä — "tulla kunnolliseksi", kuten hän sanoi — että se nainen, jota hän rakasti, olisi ylpeä hänestä ja pitäisi häntä vertaisenaan.

Mitä häneen itseensä tuli, hän rakasti kauneutta intohimoisesti, ja ilo palvella sitä oli hänen suurenmoinen palkkansa. Ja enemmän kuin kauneutta hän rakasti Ruthia. Rakkaus oli suurinta maailmassa. Rakkaus juuri oli saanut hänessä tapahtumaan vallankumouksen, muuttanut hänet raa'asta merimiehestä opiskelijaksi ja taiteilijaksi. Sen vuoksi hänestä ihaninta ja korkeinta näistä kolmesta, suurempaa kuin sivistys ja taide, oli rakkaus. Hän oli jo saanut selville, että hänen henkiset kykynsä olivat etevämmät kuin Ruthin, yhtä paljon kuin ne olivat suuremmat kuin hänen veljiensä tai isänsä. Huolimatta heidän yliopistollisesta sivistyksestään, huomioonottaen myös Ruthin kandidaattitutkinnon, Martin tunsi henkisten voimainsa saattavan Ruthin varjoon, sillä hänen itsetutkistelunsa ja kokemuksensa antoivat hänelle niin laajan ja monipuolisen käsityksen maailmasta, elämästä ja taiteesta, ettei Ruthin koskaan tarvinnut toivoa niin pitkälle pääsevänsä.

Vaikka hän saikin tämän selville, ei se kuitenkaan vaikuttanut hänen rakkauteensa Ruthiin eikä Ruthin rakkauteen häneen. Rakkaus oli liian korkea ja jalo, ja hän oli liian uskollinen rakastaja voidaksensa tahrata rakkautta kylmällä harkinnalla. Mitä oli rakkaudella tekemistä sen kanssa, että Ruthilla oli erilainen käsitys taiteesta, käytöstavoista, Ranskan vallankumouksesta ja yleisestä äänioikeudesta? Ne olivat älyllisiä ilmiöitä, mutta rakkaus oli järjen yläpuolella — kävi yli ymmärryksen. Hän ei voinut vähennellä rakkauden arvoa. Hän jumaloi sitä. Rakkaus asui vuorten huipuilla, kaikkien järjen alankojen yläpuolella. Se oli olemassaolon täydellistyminen, elämän korkein huippu ja ilmeni harvoin. Hänen ihailemiensa vuosisataisten filosofien ansiosta hän tunsi rakkauden luontoperäisen tarkoituksen, mutta saman vuosisataisen hienostuneen käsitystavan mukaan hän tuli siihen lopputulokseen, että inhimillinen maailman järjestys saavutti korkeimman tarkoituksensa rakkaudessa, ettei rakkaudesta saisi väitellä, vaan se olisi otettava vastaan elämän korkeimpana palkintona. Näin hänestä rakastaja oli saavuttanut korkeimman osan, mikä jollekin olennolle saattoi langeta, ja häntä riemastutti ajatella "rakkaudesta hulluja", jotka saattoivat kohota yläpuolelle kaiken maisen ja matalan, hyvinvoinnin ja järjen harkinnan, yleisen mielipiteen ja suosion — kohota yläpuolelle itse elämän ja "kuolla suudelmaan". Paljon tästä Martin oli jo saanut selville, ja vielä lisää hänelle selvisi myöhemmin. Sillä aikaa hän raatoi lakkaamatta suomatta itselleen mitään huvia, lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin kävi tervehtimässä Ruthia, ja hän eli kuin spartalainen. Hän maksoi kaksi ja puoli dollaria kuukaudessa siitä pienestä huoneesta, jonka hän oli vuokrannut portugalilaiselta emännältään, Maria Silvalta. Maria Silva oli miesmäinen leski, karkea työssä ja vielä karkeampi luonteeltaan. Hän kasvatti jollakin keinolla suurta lapsilaumaansa ja hukutti joskus, milloin sattui, surunsa ja köyhyytensä olueen tai viinilasiin, jota hän osti kadun kulmassa olevasta kapakasta viidellätoista sentillä. Karteltuaan aluksi häntä hänen kelvottoman kielensä vuoksi Martin alkoi ihailla häntä huomattuaan, millaista taistelua hän kävi. Talossa oli vain neljä huonetta — kolme, kun Martinin huone laskettiin pois. Yksi näistä, sali, teki kirjavine mattoineen iloisen vaikutuksen, jonka kuitenkin muutti surulliseksi valokuva hautajaissaatosta, jossa yksi Marian monista pienokaisista lepäsi arkussa, ja tätä huonetta käytettiin vain vierashuoneena. Verhot pidettiin aina alhaalla, eivätkä hänen paljasjalkaiset jälkeläisensä saaneet astua sinne kuin harvinaisina juhlahetkinä. Keittiössä keitettiin ja syötiin, siellä hän myös pesi pyykit, tärkkäsi ja silitti vaatteita päivät päästään paitsi sunnuntaina. Pääasiallisimmat tulonsa hän sai vaatteitten pesusta, jota hän teki suotuisammissa oloissa eläville naapureilleen. Vielä oli makuuhuone, yhtä pieni kuin Martinille vuokrattu, ja sinne hän kokosi iltaisin kaikki seitsemän lastansa luokseen nukkumaan. Martinista oli ikuinen ihme, kuinka se kävi päinsä, ja omalle puolelleen hän saattoi ohuen väliseinän läpi kuulla kaikki nuo vuoteeseenmenon yksityiskohdat: kirkunan ja torailut, hiljaisen sirkutuksen ja unisen, vikisevän äänen kuin lintujen pesästä. Toisena tulolähteenä Marialla olivat hänen kaksi lehmäänsä, joita hän lypsi aamuin ja illoin ja jotka keräsivät ruokansa autioilta tonttimailta tai teitten varsilta. Silloin paimensi niitä yksi tai useampi hänen risaisista pojistansa, jotka huolellisesti niitä vartioivat pitäen lakkaamatta silmänsä auki, etteivät järjestysmiehet saisi sulkea niitä kulkurielukkain karsinoihin.

Omassa pienessä huoneessaan Martin asui, luki, kirjoitti ja hoiti talouttansa. Longottavalle pääovelle avautuvan ikkunan edessä oli vanha keittiöpöytä, joka toimitti ruokapöydän, kirjoituspöydän ja kirjahyllyn virkaa. Vastaisella seinällä oleva sänky vei kaksi kolmasosaa koko huoneesta. Aivan pöydässä kiinni oli korea kaappi, joka oli valmistettu myyntiä eikä käytäntöä silmällä pitäen, koska sen liimattu päällyskerta mureni päivä päivältä. Tämä piironki oli nurkassa, ja vastaisessa nurkassa oli keitin — öljykeitin asetettuna pakkilaatikon päälle, samalla kun itse laatikossa säilytettiin astiat, keittokalusto ja ruokatarpeet, ja sen vieressä lattialla oli vesisankko. Martinin oli kannettava vesi keittiöstä, koska hänen huoneeseensa ei ollut johtoa. Joskus kun keitettäessä tuli runsaammin höyryä, piirongin liistaroitu kerros loksahteli helposti irti. Sängyn yläpuolella, ihan katonrajaan hakatussa naulassa oli hänen polkupyöränsä. Aluksi hän oli koettanut säilyttää sitä kivijalassa, mutta pikku Silvat vääntelivät irti ruuvit ja pistelivät reikiä kumeihin, ja siksi täytyi se muuttaa sieltä pois. Sen jälkeen hän pani sen hataraan eteiseen, mutta riehuva kaakkoistuuli jyskytti sitä yökaudet, ja silloin hänen oli täytynyt raahata se oman huoneensa katonrajaan.

Pienessä komerossa olivat hänen vaatteensa ja kirjat, jotka eivät huoneessa sopineet pöydälle eivätkä pöydän alle. Lukujensa rinnalla hän oli alkanut tehdä muistiinpanoja, ja niin perinpohjaisesti hän ne teki, että ne olisivat täyttäneet häneltä koko huoneen, ellei hän olisi repinyt kangaskaistaleita, joihin hän ne niputti. Ja sittenkin se oli niin täysi, että hänen suorastansa täytyi luovia huoneessansa. Hän ei voinut avata ovea sulkematta ensin komeroaan ja päinvastoin. Mahdotonta oli huoneessa kulkea suoraan mihinkään suuntaan. Matka ovelta sängyn pääpuoleen kävi kiertotietä, eikä hän koskaan pimeässä voinut käydä sitä kompastelematta johonkin. Saatuaan järjestetyksi ovien tuottamat vaikeudet hänen tuli tarkasti varoa oikealla puolella olevaa keitintään. Hän kaartoi vasemmalle varoen kompastumasta vuoteen pukkeihin, mutta tämä kaarros, vaikka vaatimatonkin, tyrkkäsi hänet pöydän nurkkaan. Nämä kierrot ja kaarrot johtivat hänet kanavaan, jonka äyräänä oli toisella puolen sänky, toisella pöytä. Kun ainoa huoneen tuoli oli tavallisella paikalla pöydän edessä, oli tuo kanava kulkureitiksi kelvoton. Kun tuota tuolia ei käytetty, oli se nostettu sängyn päälle, vaikka tavallisesti hän istui sillä keittäessään, jolloin hän luki veden kuumetessa, ja saavuttipa hän sellaisenkin taidon, että kirjoitti kappaleen tai pari lihakimpaleen paistuessa. Niin pieni oli tuo hänen pesänsä, että hän keittäessään ulottui istualtaan saamaan kaikki, mitä tarvitsi. Itse asiassa istuallaan keittäminen oli erittäin tarkoituksenmukaista, ylös noustua saattoi koko keittämisen unohtaa.

Koska hänen erinomainen vatsansa kykeni sulattamaan vaikka mitä, hän käytti hyväksensä tietoa erilaisista ruoka-aineista, jotka olivat sekä halpoja että ravitsevia. Hernesoppa oli ainainen ruokalaji hänen pöydällänsä, samoin perunat ja pavut, viimeksimainitut olivat suuria ja ruskeita ja ne oli keitetty meksikolaiseen tapaan. Riisi, jonka hän oli keittänyt tavalla, jota amerikkalaiset emännät eivät käytä eivätkä ikinä opi käyttämään, ilmestyi ainakin kerran päivässä hänen ruokapöytäänsä. Kuivatut hedelmät olivat huokeampia kuin tuoreet, ja hänellä olikin aina niitä varastossa valmiiksi keitettyinä, että saattoi käyttää niitä leivällä voin asemesta. Ylellisyyttä tavoitellen hän joskus kustansi pöydällensä kimpaleen paistia tai osti luuta keitoksi. Kahvia hän nautti kahdesti päivässä ilman kermaa ja sitä paitsi illalla teetä, mutta sekä kahvi että tee olivat erinomaisella taidolla keitettyjä.

Hänen täytyi välttämättä olla taloudellinen. Hänen loma-aikansa oli niellyt melkein kaiken, mitä hän oli ansainnut pesulaitokselta, ja hän oli niin kaukana päämäärästään, että saattoi kestää viikkoja, ennen kuin hänellä olisi toivoa saada ensimmäiset lähetykset tilapäistyöstänsä. Lukuunottamatta niitä hetkiä, jolloin hän kävi Ruthin luona tai pistäysi tervehtimässä sisartansa Gertrudea, hän eli kuin erakko, raataen työtä kolmen tavallisen miehen edestä. Hän nukkui tuskin viittä tuntia, ja vain rautaisen ruumiinrakenteen omaava ihminen saattoi lopen uupumatta tehdä työtä melkein katkeamatta yhdeksäntoista tuntia päivässä. Koskaan hän ei hukannut hetkeäkään. Peilissä oli luetteloita ja määritelmiä, ja kun hän pukeutui tai kampasi tukkaansa, hän tankkasi niitä päähänsä. Samanlaisia listoja oli seinässä öljykeittimen yläpuolella, ja samalla tavalla hän painoi niitä muistiinsa keittäessään tai pestessään astioita. Uusia listoja lakkaamatta ilmestyi entisten paikalle. Jokainen lukiessa esiintyvä uusi sana kirjoitettiin muistiin, ja kun niitä tuli kyllin paljon, naputettiin ne koneella listalle ja naulattiin joko seinään tai peiliin. Hänellä oli noita listoja taskussaankin, josta hän ne veti esille joko kadulla tai odotellessansa vuoroansa lihakaupassa tai muissa puodeissa.

Hän meni vieläkin pitemmälle. Lukien niiden miesten töitä, jotka olivat saaneet mainetta, hän tutki tarkasti saadaksensa selville heidän näppärät keinonsa, joista tuo onnistuminen riippui — keinonsa kertomatapaan, suunnitelmaan, tyyliin, laajuuteen, vertauskuviin ja otsikkoihin nähden, ja kaikista näistä hän laati opintolistoja. Hän ei apinoinut ketään. Hän etsi menettelytapoja. Hän kirjoitti muistiin listoja vaikuttavista ja hienoista tyyleistä, kunnes näitten johdolla, vertailtuaan monien kirjailijain tuotteita toisiinsa, hänkin saattoi vapaasti hallita eri tyylilajeja, ja näin hän järkiperäisesti muovaili ja kehitteli itselleen oman tyylinsä, jota arvosteli ja punnitsi ja hallitsi perinpohjaisesti. Samoin hän kirjoitti listoihin voimakkaita lausemuotoja, elävän kielen vilkkaita sanontatapoja, lauseita, jotka purivat kuin myrkky ja polttivat kuin tuli tai jotka liekehtivät ja olivat meheviä ja hyväileviä kohoten korkealle jokapäiväisen puheen tyhjyydestä. Hän etsi aina johtolankoja muodoista ja muotojen takaa. Hän tahtoi saada selville, miten kirjoitus oli tehty, voidakseen itse tehdä samoin. Hän ei tyytynyt pelkkään kauneuden viehättävään ulkomuotoon. Hän tutki ja eritteli kauneutta oman asumuksensa pienessä laboratoriossa, jossa keittopadan höyryt sekaantuivat Silvan perheen hajuihin; ja kun hän oli oppinut tuntemaan kauneuden rakenteen ja lait, hän oli päässyt lähemmäksi sitä mahdollisuutta, että hän itsekin voisi luoda kauneutta.