Hänen olemuksensa oli sellainen, että hän saattoi tehdä vain sellaista työtä, jota hän ymmärsi. Hän ei voinut tehdä työtä sokeana ja pimeydessä, tietämättömänä siitä, mitä hän tuotti ja luottaen sattumaan ja kohtalonsa tähteen, että ne johtaisivat lopputuloksen oikeaan. Hän ei voinut sietää sattumalta saatuja vaikutuskeinoja. Hän tahtoi tietää miten ja minkätähden. Hän arvosteli kaikkea, mitä aikoi luoda, ja ennen kuin hän alkoi kertomuksen tai runon, eli se koko elämänsä hänen aivoissaan, ja hän selvitteli samalla muodon ja tarkoitusperän. Muussa tapauksessa hänestä hänen yrityksensä oli jo edeltä käsin tuomittu epäonnistumaan. Toiselta puolen hän ei kuitenkaan halveksinut tilapäisiäkään vaikutuskeinoja vaikuttavien sanankäänteiden ja lausetapojen muodossa, jos ne työn kestäessä helposti johtuivat hänen mieleensä ja kuvasivat kauneutta ja voimaa. Sellaisten edessä hän kumarsi päänsä ihmetellen ja tietäen, että ne olivat jotain korkeampaa ja suurempaa kuin ihminen tahtonsa voimalla voi luoda. Kuinka paljon hän erittelikin kauneutta ja koetti päästä selville sen perusluonteesta, tuli hän kuitenkin varmasti vakuutetuksi, että tässä oli salaisuus, jonka ytimiin ei hän eikä kukaan muukaan ollut voinut tunkeutua. Hän tiesi Spenceristänsä, ettei ihminen voi mistään saada lopullista tietoa ja ettei kauneuden salaisuus ollut pienempi kuin itse elämän salaisuus — ei, suurempi se oli —, että elämän ja kauneuden langat olivat punoutuneet yhteen ja että hän itse oli vain tilkkunen tuosta auringon, tähtisumun ja ihmeitten muodostamasta järjellä tajuamattomasta kankaasta.

Näiden ajatusten askarrellessa hänen aivoissaan hän kirjoitti esseen, nimeltä "Tähtien sumua", jossa hän ei käynyt oikeutta vain arvostelun perusteita, vaan myös arvostelijoita vastaan. Se oli loistava, syvällinen, filosofinen ja herkullisen naurettava. Tietenkin se heti paikalla palautettiin takaisin, mille aikakauskirjalle hän sen ikinä lähettikin. Mutta kun hän oli saanut sen ajatuksistansa pois, hän kulki tyynesti tietänsä edelleen. Vähitellen hänelle tuli tavaksi, että hän mietti ajatuksensa aivan valmiiksi ja sen tehtyään hyökkäsi kirjoituskoneen luo ja naputti sen valmiiksi. Ettei se sitten tullut painetuksi, se merkitsi hänelle vähemmän. Itse kirjoitus oli hänelle pitkän ajatussarjan korkein huippu, jolloin hän veti yhteen tuhansien aatosten hajanaiset langat ja lopullisesti vapautui siitä kuormasta, joka hänen mieltään oli painanut. Sellaisen artikkelin kirjoittaminen oli hänelle tietoinen ponnistus, jolloin hän vapautti mielensä ja valmistui etsimään uusia aiheita ja probleemeja. Se oli jotenkin samaa kuin mitä tapahtuu joskus miehille ja naisille, jolloin he hautovat todellisia tai luuloteltuja murheita ja ikävyyksiä ja vihdoin pitkän kiusallisen äänettömyyden perästä purkautuvat, "puhuvat suunsa puhtaaksi", kunnes ovat lausuneet viimeisen sanan.

XXIV LUKU

Viikot vierivät. Martinin rahat hupenivat lopullensa ja kustantajani kukkarolle oli yhtä pitkä matka kuin aina ennenkin. Kaikki hänen parhaat käsikirjoituksensa tulivat takaisin ja lähetettiin uudestaan, eivätkä hänen tilapäistyönsä olleet sen kiihkeämmin kysyttyjä. Hänen pienessä keittiössään ei enää ollut kovin suuria ja vaihtelevia varastoja. Saatuansa viimeisen pussillisen riisiä ja kuivattuja aprikooseja hän käytti niitä vaihtelutta kolme kertaa päivässä viisi päivää. Kun ne loppuivat, alkoi hän käyttää luottoaan. Portugalilainen sekatavarakauppias, joka tähän asti oli myynyt Martinille käteisellä, teki tenän, kun lasku oli kohonnut tuohon huimaavaan summaan, kolmeen dollariin kahdeksaankymmeneenviiteen senttiin.

"Te ymmärtää", sanoi kauppias, "te ei saada työ, minä menettää raha."

Eikä Martin voinut mitään vastata. Ei ollut mitään keinoa selittää. Eihän kuulunut liikemiesperiaatteisiin antaa velkaa vankkarakenteiselle työläisnuorukaiselle, joka oli liian laiska mitään tehdäkseen.

"Te hakea joku työ, ja minä antaa paljo ruoka", vakuutti kauppias
Martinille. "Ei työ, ei ruoka. Niin vaatii liike." Ja sitten hän
osoittaakseen, että liikenerous todellakin vaati sellaista, lisäsi:
"Sinä ottaa ryyppy minun tykönä, hyvät ystävät yhtäkaikki."

Niinpä Martin joi reippain ilmein näyttääkseen, että hän oli talon hyvä ystävä, ja meni sitten illallisetta vuoteeseen.

Hedelmäkauppias, jolta Martin oli ostanut vihanneksensa, oli amerikkalainen, ja hänen liikemiesperiaatteensa olivat niin höllät, että hän antoi Martinin laskun kohota viiteen dollariin, ennenkuin teki luotosta lopun. Leipuri lopetti kahteen dollariin ja lihakauppias neljään. Martin laski velkansa ja huomasi, että koko hänen maallinen velkansa oli neljätoista dollaria ja kahdeksankymmentäviisi senttiä. Kirjoituskoneen vuokra tosin oli maksamatta, mutta hän laski, että hän voisi pitkittää sitä kahteen kuukauteen, ja silloin se olisi kahdeksan dollaria. Kun tämä loppuisi, silloin hän olisi käyttänyt hyväksensä kaiken mahdollisen luoton.

Viimeinen ostos vihanneskauppiaalta oli ollut säkki perunoita, ja viikon kestivät nuo perunat, joita hän söi paljaaltaan kolme kertaa päivässä. Satunnainen päivällinen Ruthin luona auttoi häntä pitämään yllä ruumiinsa voimia, vaikka tuntuikin kiduttavalta kieltäytyä käyttämästä hyväkseen tarpeellisessa määrässä niitä kiihoittavia herkkuja, joita niin runsaasti hänen eteensä oli kannettu. Silloin tällöin hän pistäytyi sisartansa tervehtimään, vaikkakin salaisesti häveten, ruoka-aikoina ja söi niin paljon kuin uskalsi — kuitenkin enemmän kuin Morsen pöydässä.