Päivästä päivään hän työskenteli, ja päivästä päivään toi postinkantaja takaisin hänen hylättyjä käsikirjoituksiaan. Hänellä ei ollut enää rahaa lähettää niitä uudestaan, ja ne kokoontuivat suureen kasaan pöydän alle. Tuli päivä, jolloin hän ei ollut neljäänkymmeneen tuntiin maistanut ruoan murua. Hän ei voinut toivoa saavansa ateriaa Morsella, sillä Ruth oli kahden viikon vierailulla San Rafaelissa, eikä hän häpeän vuoksi voinut mennä siskonsa luo. Kaiken onnettomuuden kukkuraksi toi postinkantaja illalla viisi hylättyä käsikirjoitusta takaisin. Siksipä lähti Martin päällystakki yllään Oaklandiin ja tuli takaisin ilman sitä, mutta viisi kilisevää dollaria taskussaan. Silloin hän maksoi yhden dollarin kullekin neljästä saamamiehestä; ja hänen keittiössään paistettiin pihviä ja sipuleita, kiehautettiin kahvia ja laitettiin koko purkillinen luumuhilloa. Syötyään päivällisensä hän istahti pöytänsä ääreen ja lopetti ennen puoliyötä esseen nimeltä "Koronkiskurin ylevyys". Saatuaan sen naputetuksi valmiiksi hän pisti sen pöydän alle, sillä niistä viidestä dollarista ei ollut jäänyt senttiäkään postimerkkeihin.
Myöhemmin hän panttasi kellonsa ja vielä myöhemmin pyöränsä käyttäen käsikirjoitustensa postimerkkeihin suuren osan siitä rahasta, joka olisi kipeästi tarvittu ruokaan. Hän oli pettynyt tilapäistyönsä suhteen. Kukaan ei halunnut niitäkään ostaa. Hän vertasi tuotteitansa viikkolehtien, sanomalehtien ja halpahintaisten aikakauskirjojen julkaisuihin ja päätti, että hänen olivat paremmat, paljon paremmat kuin niiden artikkelit ylimalkaan; ei kuitenkaan kukaan tahtonut niitä ostaa. Sitten hän keksi, että useimmat sanomalehdet saivat suurimman osan ns. "palstatäytteestä" eräältä yhtiöltä, joka niitä kaikille toimitti, ja hän hankki tuon yhtiön osoitteen. Kirjoitukset, joita hän lähetti sinne, palautettiin kuitenkin, ja mukana seuraavassa konekirjoitetussa lappusessa oli, että toimisto oli täpötäynnä käsikirjoituksia jo ennestään.
Kerran hän suuressa nuorekkaan innostuksen puuskassa kirjoitti koko joukon sukkeluuksia ja pikku juttuja. Tässä nyt vihdoinkin oli auennut tilaisuus. Ne kuitenkin palautettiin, ja vaikka hän lähetti ne uudestaan, ei hänen onnistunut saada ainoallekaan sijaa. Myöhemmin, kun häntä eivät nämä ikävyydet enää vaivanneet, hän sai tietää, että toimittajat ja aputoimittajat itse kyhäsivät niitä lisätäkseen tulojaan. Pilalehdet palauttivat hänen pilajuttunsa ja leikilliset runonsa, eivätkä hänen arvokkaammat säkeensä saaneet paikkaa suurten aikakauslehtien palstoilla. Erittäin hän ajatteli sanomalehtien pikkujuttuja. Hän tiesi, että hän voi kirjoittaa parempia kuin nuo julkaistut. Onnistuttuaan saamaan parin sanomalehtiyhtiön osoitteen hän oli hukuttaa ne tuollaisilla pikkujutuilla. Kun hän oli kirjoittanut kaksikymmentä onnistumatta julkaisemaan ainoatakaan, hän lopetti. Ja sittenkin, päivästä päivään, hän luki juttuja päivä- ja viikkolehdistä — kymmenistä lehdistä kymmeniä juttuja — eikä niistä ainoatakaan voinut verrata hänen kynänsä tuotteisiin.
Epätoivoissaan hän päätteli, ettei hänellä ollut arvostelukykyä, että hän luki kuin unessa omia kirjoituksiaan ja että hän oli itsehyväinen kunnian tavoittelija.
Ihmistunteeton toimituskone toimi yhtä tasaisesti kuin ennenkin. Hän sulki käsikirjoituksensa postimerkkeineen kirjekuoreen ja pisti ne kirjelaatikkoon, ja kolmesta viikosta kuukauteen lähettämispäivästä postinkantaja toi ne takaisin. Toden totta, toisessa päässä ei ollut eläviä, lämmintunteisia toimittajia. Ne olivat vain pyöriä, nappuloita ja öljykuppeja — viisas koneisto, joka toimi automaattisesti. Silloin hän oli joutunut aina syvimpään epätoivoon, kun hän luuli, ettei toimittajia ollut olemassakaan. Hän ei ollut koskaan saanut pienintäkään todistusta niiden olemassaolosta, ja kirjoitustensa armottomasta hylkäämisestä hän päätti, että toimittajat olivat joitakin taruolentoja, joita toimistopojat, latojat ja painajat olivat mielikuvituksessaan keksineet.
Ne ajat, jotka hän vietti Ruthin seurassa, olivat hänen ainoat onnelliset hetkensä, eivätkä nekään kaikki sekoittumattoman onnellisia. Häntä kidutti lakkaamatta jäytävä levottomuus, joka oli vielä kauheampi kuin se, jota hän oli tuntenut ennen kuin hän oli saanut Ruthin rakkauden; sillä nyt kun hänellä oli hänen rakkautensa, oli hänen onnistumisensa kauempana kuin koskaan ennen. Hän oli pyytänyt kaksi vuotta, ja aika riensi kuin siivillä, eikä hän saanut mitään aikaan. Sitä paitsi hän tiesi varmasti sen tosiasian, ettei Ruth hyväksynyt hänen turhia yrityksiään. Hän ei koskaan sanonut suoraan, mutta hän antoi sen ymmärtää yhtä selvästi kuin olisi puhunut. Se ei ollut hänessä loukkautunutta katkeruutta, vaan mielipahaa, vaikka vähemmän jaloluontoinen nainen olisi suuttunut ja iäksi loukkaantunut silloin, kun Ruth vain tunsi pettymystä. Hänen pettymyksensä oli siinä, että se mies, jonka hän oli ottanut muovatakseen, kieltäytyi antamasta itseänsä muovata. Määrätyissä suhteissa hän oli tuntenut raaka-aineen notkeaksi, mutta äkkiä se oli kovettunut, eikä sitä voinutkaan enää muovata herra Butlerin ja hänen isänsä esikuvan mukaan.
Mitä Martinissa oli suurta ja voimakasta, sitä hän ei nähnyt tai ymmärsi sen väärin. Tuo mies, joka oli niin notkea, että oli taipunut elämään inhimillisen elämän tuhansissa sokkeloissa, tuntui hänestä villiltä ja uppiniskaiselta, koska ei nyt antanut itseänsä tunkea siihen ainoaan sokkeloon, jonka hän, Ruth, tunsi. Ruth ei voinut seurata hänen ajatustensa lentoa, ja kun ne menivät yli hänen ymmärryksensä, hän luuli hänen erehtyvän. Kenenkään ajatusten juoksu ei ollut koskaan ennen mennyt hänen ymmärryksensä yli. Hän saattoi aina seurata isäänsä ja äitiänsä, veljiänsä ja Olneytä. Senpä vuoksi, kun hän nyt ei jaksanut seurata Martinia, oli se myös hänestä Martinin syy. Tässä esitettiin taas ihmisten ikuista murhenäytelmää, jolloin rajoitettu käy parantamaan rajoittamatonta.
"Sinä uhraat oman itsesi auktoriteettien alttarille", sanoi Martin kerran, kun he olivat väitelleet Prapsista ja Vanderwaterista. "Myönnän kyllä, että auktoriteetteihin turvauduttaessa he ovat kerrassaan erinomaiset — ovathan he Yhdysvaltain suurimmat kirjallisuuden tuntijat ja arvostelijat. Jokainen koulunopettaja pitää Vanderwateria amerikkalaisen arvostelun mestarina. Minä olen lukenut hänen tuotantonsa, ja se tuntuu minusta lopultakin tyhjyyden perinpohjaiselta ilmaisulta. Eihän hän sittenkään ole mitään muuta kuin suurisuinen kerskuri. Eikä Praps ole sen parempi. Hänen 'Kuusen naavansa' esimerkiksi ovat erinomaisesti kirjoitetut. Ei ainoatakaan pilkkua ole poissa; ja sävy — ah! — se on niin ylhäinen. Hän on paraspalkkainen arvostelija koko Yhdysvalloissa, vaikkei hän, taivas nähköön, ole arvostelija ollenkaan. Arvostelu on korkeammalla Englannissa.
"Mutta asia on niin, että he koskettavat oikeihin kieliin yleisössä, ja se tuntuu niin kauniilta, siveelliseltä ja tyydyttävältä. Heidän arvostelunsa muistuttaa minusta brittiläistä sunnuntaita. Ne ovat yleisön makupaloja. Nuo herrat leipovat teidän englannin kielen professorejanne ja nuo englannin professorit ylistävät heitä. Eikä ole ainoatakaan omintakeista ajatusta yhdenkään heidän kallossaan. He osaavat vain apinoida — tosiasiassa ovat itsekin apinoita. He ovat heikkoluontoisia raukkoja, ja otaksumat vaikuttavat heihin yhtä helposti kuin uljuus olutrattiin. Heidän tehtävänsä on vaania ja siepata kiinni aloittelijoita, kitkeä heistä pois kaikki, mikä heissä on arvokasta ja omintakeista, että yliopistollinen keskinkertaisuus kohoaisi kunniaan ja heihin saataisiin lyödyksi sovinnaisen latteuden häpeämerkki."
"Minä luulen olevani lähempänä totuutta", vastasi Ruth, "pitäessäni kiinni tunnustetuista periaatteista kuin sinä raivotessasi kuin Etelämeren saarilta tuotu villi kaikkia vastaan."