"Ne ovat juuri lähetyssaarnaajat, jotka lyövät rikki epäjumalain kuvat", nauroi Martin. "Pahaksi onneksi ovat kuitenkin kaikki lähetyssaarnaajat menneet pakanamaille, niin ettei ole jäänyt ainoatakaan, joka voisi kaataa nuo vannat epäjumalat, herra Vanderwaterin ja herra Prapsin."
"Ja yliopiston professorit saman tien", lisäsi Ruth.
Martin pudisti päätä kiihkeästi. "Ei, oikeat professorit ja tiedemiehet saavat kyllä elää. He ovat todella suuria. Mutta saattaisipa olla hyvä syy lyödä pää poikki monilta yhdeksännentoista vuosisadan englannin kielen professoreilta — vähäpätöisiltä ja pikkumaisilta papukaijoilta!"
Se oli kovakouraista professorien kohtelemista, mutta Ruthista se oli suoranaista jumalan pilkkaa. Hän ei voinut olla vertaamatta professoreja — siistejä, kouliutuneita, hienosti puettuja, soinnukkaan harkitsevalla äänellä puhuvia, korkeaa sivistystä ja hienoutta henkiviä professoreja — tähän melkein käsittämättömään nuoreen mieheen, jota hän jostakin syystä rakasti, jonka vaatteet eivät koskaan sopineet, jonka pullistelevat lihakset kertoivat kovasta, alentavasta työstä, joka puhuessaan joutui kiihkon valtaan, turvautui tyynen harkinnan sijasta loukkauksiin ja kokonaan menetti itsehillintänsä. He saivat nyt kuitenkin hyvän palkan ja olivat — niin, hän pakotti itsensä katsomaan suoraan tätä tosiasiaa silmiin — olivat herrasmiehiä; kun taas Martin ei voinut ansaita penniäkään eikä muutenkaan ollut sellainen kuin he.
Hän ei punninnut Martinin sanoja ja hänen todistelutapojansa tarkasti ja sellaisinaan. Hän oli tehnyt loppupäätoksensä, että Martin oli väärässä — tosiasiassa vaistomaisesti — ulkonaisten seikkojen perustalla. He, professorit, olivat oikeassa kirjallisissa arvosteluissaan, koska he olivat onnistuneet. Martinin kirjallinen arvostelu oli väärä, koska hän ei kyennyt myymään tuotteitaan. Ja sitä paitsi, eihän näyttänyt ollenkaan järjelliseltä ajatella, että hän, Martin, voisi olla oikeassa — hän, joka niin vähän aikaa sitten seisoi tässä samassa huoneessa punastuvana ja kömpelönä, tunnustaen tietämättömyytensä, katsellen pelokkaasti ympärilleen, väännellen huojuvia hartioitaan, kysyen, kauanko oli siitä, kun Swinburne kuoli ja kerskuen suurisanaisesti lukeneensa "Excelsiorin" ja "Elämän laulun".
Tietämättään Ruth tuki hänen väitöstään, että hän, Ruth, uskoi ennakkoluuloihin. Martin seurasi hänen ajatustensa juoksua ja kulki vieläkin edemmäksi. Hän ei rakastanut häntä sen vuoksi, mitä hän ajatteli Prapsista ja Vanderwaterista tai englannin professoreista, ja hän alkoi saada selville yhä suuremmalla tyydytyksellä, että hänen ajatuskykynsä oli niin suuri ja tietämisen mahdollisuudet niin laajat, että hän saattoi päästä niiden avulla pitemmälle kuin Ruth ikinä saattoi kuvitellakaan. Musiikissa Ruth piti häntä arvostelukyvyttömänä ja oopperaan nähden ei vain arvostelukyvyttömänä, vaan suorastaan mahdottomana. "Mitä pidit siitä?" hän kysyi eräänä iltana heidän palatessaan kotiin oopperasta.
Sinä iltana Martin oli pyytänyt häntä oopperaan kuukautisten niukkojen ruokarahojensa kustannuksella. Turhaan odottaen, että toinen puhuisi, itse vielä liikuttuneena ja värähdellen kuulemastaan ja näkemästään Ruth oli tehnyt tuon kysymyksen.
"Minä pidin alkusoitosta", kuului hänen vastauksensa. "Se oli komea."
"Kyllä, mutta itse ooppera?"
"Se oli komea myös, tarkoitan orkesteria, vaikka minä olisin pitänyt enemmän, jos ne lavalla hyppivät jänikset olisivat pysyneet hiljaa tai laputtaneet tiehensä."