"Teidän elämänviisautenne kuuluu aivan sosialistien opilta", vastasi herra Morse, jolloin Ruth tuijotti levottomana toisen kasvoista toisiin ja rouva Morse säteili onnesta ja tyytyväisyydestä, kun oli sattunut näin onnellinen tilaisuus, joka saattoi herättää hänen herransa ja miehensä vastenmielisyyttä tuohon nuorukaiseen.

"Se, että minä sanon, että tasavaltalaiset ovat tyhmiä ja pitävät vapautta, tasa-arvoisuutta ja veljeyttä särkyneinä saippuakuplina, ei tee minua sosialistiksi", sanoi Martin hymyillen. "Ei sekään, että minä epäilen Jeffersonia ja sitä epätieteellistä ranskalaista, johon hän oppinsa perustaa, tee minua sosialistiksi. Uskokaa minua, herra Morse, te olette lähempänä sosialisteja kuin minä, joka olen heidän vannoutunut vihollisensa."

"Nyt te suvaitsette laskea leikkiä", oli kaikki, mitä toinen sai sanotuksi.

"En ollenkaan. Minä puhun aivan tosissani. Te vielä uskotte tasa-arvoisuuteen, ja kuitenkin te työskentelette lakimiesyhdistyksessä ja nuo yhdistykset päivästä päivään yhä ahkerammin työskentelevät tasa-arvoisuuden hävittämiseksi. Ja te sanotte minua sosialistiksi sen tähden, että minä kiellän tasa-arvoisuuden, sen tähden, että minä vain väitän sitä, mitä te elämässänne toteutatte. Tasavaltalaiset ovat tasa-arvoisuuden vihollisia, vaikka useimmat heistä taistelevat tasa-arvoisuutta vastaan juuri tuo kaunis sana huulillansa. Sen tähden minä sanon heitä tyhmiksi. Mitä minuun tulee, minä olen yksilöllisyyden kannattaja. Minä ajattelen, että kilpajuoksu on liian kiihkeä, taistelu liian ankara. Se on se läksy, jonka minä olen oppinut kehitysopista — tai vähintäänkin luulen oppineeni. Kuten sanoin, minä olen yksilöllisyyden kannattaja, ja yksilöllisyys on sosialismin ikuinen ja vannoutunut vihollinen."

"Mutta tehän käytte sosialistien kokouksissa", iski herra Morse.

"Tietysti, juuri kuten vakooja käy vihollisen leirissä. Miten muuten te voisitte oppia vihollisenne voimaa tuntemaan? Sitä paitsi, minua huvittavat heidän kokouksensa. He ovat hyviä taistelijoita, ja olkootpa sitten oikeassa tai väärässä, he ovat lukeneet kirjoja. Jokainen heistä tietää enemmän kehitysopista ja kaikista muista opeista kuin joku tavallinen teollisuuspomo. Kyllä, kyllä minä olen ollut puolessa tusinassa heidän kokouksiansa, mutta se ei tee minusta sosialistia enempää kuin herra Charlie Hapgoodin juhlapuheen kuunteleminen tekee minusta tasavaltalaista."

"Minä en sille mitään voi", sanoi herra Morse vältellen, "että uskon teidän kuitenkin kallistuvan sinne päin."

"Todentotta!" ajatteli Martin itseksensä, "hän ei tiedä kerrassaan mitään siitä, mistä minä juuri hänelle puhuin. Hän ei ole ymmärtänyt yhtään sanaa. Mihin ihmeeseen hän on kasvatuksensa ja sivistyksensä hukannut?"

Tällä tavalla Martin oli joutunut silmä silmää vasten taloudellisen tai luokkamoraalin kanssa, ja pian se näytti hänestä suunnattomalta hirviöltä. Omalta kohdaltaan hän oli yksilöllinen moralisti, ja vastenmielisempää kuin typerä pöyhkeys oli hänestä noiden häntä ympäröivien ihmisten moraali, joka oli merkillinen taloudellisten, metafyysillisten, siveellisten tunteitten ja kuvitelmain sekamelska.

Samanlaisen hämmästyttävän esimerkin hän sai paljoa lähempänä omaa kotiansa. Hänen sisarensa Marian oli seurustellut erään työteliään, nuoren mekaanikon kanssa, joka oli syntyperältään saksalainen ja joka perinpohjin opittuaan ammattinsa oli perustanut polkupyöräin korjauspajan. Sen rinnalla hän oli ruvennut välittämään halpoja polkupyöriä ja teki erinomaisia kauppoja. Marian oli käynyt Martinin luona juuri vähää ennen kuin kihlaus julkaistiin ja käydessään leikillä ennustanut Martinin kädestä hänen tulevaisuuttansa. Tullessaan seuraavan kerran vierailulle hän toi Hermann von Schmidtin mukanansa. Martin teki kunniaa ja onnitteli molempia iloisen leikillisellä tavallaan, joka ei kuitenkaan erikoisesti miellyttänyt hänen sisarensa tollomaista rakastajaa. Tämä vaikutelma tuli yhä pahemmaksi, kun Martin luki ääneen puolisen tusinaa runosäkeistöjä, jotka hän oli rustannut sisarensa edellisen vierailun johdosta. Se oli yleiseen tyyliin tehty, leikillinen ja herttainen pala, jolle hän oli antanut nimen "Povari". Hän oli hämmästynyt lopetettuaan lukemisensa huomatessaan, että siskon kasvoille ei ollutkaan noussut iloinen ihastus. Sen sijaan hänen silmänsä olivat pelokkaasti luotuina sulhaseen, ja kun Martin seurasi tuota katsetta, hän huomasi tuon arvokkaan tulevan lankomiehen hieman epämuodostuneille kasvoille ilmestyneen synkän ja uhkaavan vastenmielisyyden. Tapaus meni ohi, vieraat lähtivät aikaisin, ja Martin unohti pian koko asian, vaikka hän hetkisen oli hämmästyneenä ihmetellyt erehdystään, kun hän oli luullut, että jokainen nainen, vaikkapa kuuluisikin työväenluokkaan, tuntisi itsensä mairitelluksi ja ihastuisi, jos joku kirjoittaisi runon juuri hänestä.