Monen illan perästä tämän jälkeen Marian tuli taas tervehtimään häntä, tällä kertaa yksin. Eikä hän suinkaan viivytellyt tullakseen itse asiaan, jolloin hän pahoillaan nuhteli häntä siitä, että hän oli sen tehnyt.
"No mutta Marian", Martin ihmetteli. "Sinä puhut aivan kuin sinä häpeäisit sukulaisiasi tai ainakin omaa veljeäsi."
"Niin minä teenkin", sinkautti toinen.
Martin oli aivan poissa suunniltaan hämmästyksestä nähdessään nöyryytyksen kyyneleet hänen silmissään. Hänen pahastumisensa, johtukoon sitten mistä tahansa, oli rehellinen.
"Mutta Marian, miksi sinun Hermannisi on mustasukkainen, jos minä kirjoitan runon omasta sisarestani."
"Ei hän ole mustasukkainen", nyyhkytti Marian. "Hän sanoo, että se oli sopimaton, si… siveetön."
Martin päästi pitkän, ihmettelevän vihellyksen ja etsi sitten tuon jäljennöksen "Povaristansa".
"Minusta se ei ole sellainen", hän sanoi lopuksi, tarjoten käsikirjoitusta hänelle. "Lue itse ja näytä minulle, missä se tuntuu sinusta siveettömältä — sitä sanaahan sinä käytit, eikö niin?"
"Hän sanoo niin, ja hän sen nyt kuitenkin tietää", kuului vastaus samalla kun käsikirjoitus työnnettiin syrjään suunnattomalla inholla. "Ja hän sanoi, että sinun täytyy se repiä kappaleiksi. Hän sanoo, ettei hän tahdo vaimoksensa sellaista, josta sellaisia asioita on kirjoitettu ja josta jokainen voi lukea. Hän sanoo, että se on alentavaa eikä hän tahdo sitä sietää."
"Mutta katsohan nyt, Marian. Tuollainen ei ole yhtään mitään muuta kuin tyhmyyttä", alkoi Martin, mutta muutti heti paikalla mielensä.