Hän näki edessänsä onnettoman tytön, tiesi turhaksi koettaa vakuuttaa hänen miehellensä tai hänelle, että he olivat väärässä, ja vaikka koko juttu hänestä oli järjetön ja naurettava, hän päätti antautua.
"Olkoon menneeksi", hän virkahti repien käsikirjoituksen moneen kappaleeseen ja heittäen sen paperikoriin.
Hän lohdutteli itseään sillä tiedolla, että jo silloin tämän runon koneella kirjoitettu kappale oli matkalla New Yorkiin erääseen aikakauslehteen. Ei Marian eikä hänen miehensä saisi sitä koskaan tietää, eikä maailma eikä hän itse menettäisi iloa saada lukea tuota sievää vaaratonta runoa, jos se nyt kerran julkaistaisiin.
Marian astui lähemmäksi ottaakseen nuo kappaleet paperikorista.
"Saanko minä?" hän pyysi.
Martin nyökäytti päätänsä katsellen mietteissään häntä, kun hän siinä keräsi revittyjä käsikirjoituksen kappaleita ja työnsi niitä takkinsa taskuun — ilmeisesti hyvillänsä käyntinsä onnistumisesta. Sisar muistutti häntä Lizzie Connollystä, vaikka hänessä oli vähemmän tulta, notkeutta ja elämänhalua kuin tuossa toisessa työväenluokan tytössä, jonka seurassa hän oli pari kertaa ollut. Mutta he olivat kuitenkin pari, puvun ja käytöksen puolesta, ja Martin hymyili sisäisesti huvittuneena mielikuvituksensa vilkkaudelle verratessaan näitä niihin, joita tapasi rouva Morsen vierashuoneessa. Leikillisyys häipyi kuitenkin hänen mielestään, ja hän tunsi suunnatonta yksinäisyyttä. Tämä hänen sisarensa ja morselaisten vierashuone olivat peninkulmapatsaita hänen tiellänsä, jota hän oli kulkenut, ja hän oli jättänyt ne jälkeensä. Hän katsahti heltyneenä ympärilleen ja vähiin kirjoihinsa. Ne olivat ainoat toverit, jotka hänelle olivat jääneet.
"Kuule, mitä sinä sanoitkaan?" hän kysyi hätkähtäen hämmästyksestä.
Marian kertasi kysymyksensä.
"Minkäkö tähden minä en mene työhön", hän purskahti nauruun, joka oli vain puoliksi sydämellistä. "Tuo sinun Hermannisi kai on puhunut sinulle siitä."
Sisar pudisti päätänsä.