"Älä valehtele", Martin komensi, ja sisaren päännyökkäys todisti, että hän oli arvannut oikein.
"Kuulepas, sano sinä tuolle sinun Hermannillesi, että hän pitää huolen omista asioistaan. Se, että minä kirjoitan runoja siitä tytöstä, jonka kanssa hän seurustelee, on kyllä hänen asiansa, mutta sen ulkopuolella ei hänellä ole mitään sanottavaa.
"Ymmärrätkö?"
"Sinä et siis usko, että minä onnistun kirjailijana, vai?" hän jatkoi. "Sinä et siis luule, että minä kelpaisin siksi? — Sinä luulet, että minä olen rappiolle joutunut raukka ja koko perheen häväistys?"
"Minä luulen, että olisi paljon parempi, jos sinä hankkisit itsellesi jonkun toimen", sanoi sisar vakavasti, ja Martin näki hänen tarkoittavan totta. "Hermann sanoo — —"
"Piru hänet vieköön!" huudahti Martin hyväntuulisesti. "Yksi asia, jonka minä tahtoisin tietää, on, milloin sinä menet naimisiin. Samalla sinä voisit koettaa ottaa selville Hermannisi ajatuksen, salliiko hän sinun ottaa vastaan häälahjan minulta."
Häntä huvitti tuo tapaus vielä sen jälkeen kuin sisar oli mennyt, ja pari kertaa hän purskahti nauruun, joka muuttui katkeraksi, kun hän näki sisarensa ja tämän sulhasen, oman luokkansa edustajat ja samalla Ruthin luokan jäsenet sovittavan ahtaan, pienen elämänsä ahtaisiin, pieniin kaavoihin, — se oli karja, joka kokoontui yhteen koettaen muodostaa elämänsä toisten mielipiteitten mukaan, olematta vähässäkään määrässä yksilöitä tai elämättä todellista elämää vain sen tähden, että nuo lapselliset kaavat tuli lakkaamatta ottaa huomioon. Hän kutsui heidät kaikki eteensä pitkässä saattueessa: Bernard Higginbothamin käsikädessä herra Butlerin kanssa, Hermann von Schmidtin kaulakkain Charlie Hapgoodin kanssa, ja yksitellen ja parittain hän tuomitsi heidät ja lähetti pois — tuomitsi sen elämänkäsityksen ja siveellisen vaatimuksen mukaan, minkä hän oli oppinut kirjoista. Turhaan hän kyseli: missä ovat suuret sielut, suuret miehet ja naiset? Hän ei löytänyt heitä niitten huolettomien, raakojen ja tyhmien olentojen joukossa, jotka olivat noudattaneet hänen mielikuvituksensa kutsua ja saapuneet hänen ahtaaseen huoneeseensa. Hän tunsi inhoa heitä kohtaan; samanlaista inhoa varmaan Kirke tunsi sikoihinsa. Kun hän oli lähettänyt heidät kaikki pois ja ajatteli olevansa yksinänsä, saapui eräs myöhästynyt tulija, odottamaton ja kutsumaton vieras. Martin katseli häntä, näki kankeareunaisen hatun ja kaksirivisen takin ja väännähtelevät olkapäät ja tiesi, että tuo oli sama nuori katupoika, joka oli ollut kerran hän itse.
"Sinä olit samanlainen' kuin kaikki muutkin, nuori mies", sanoi Martin ivaten. "Sinun moraalisi ja tietosi olivat juuri samanlaisia kuin heidänkin. Sinä et ajatellut etkä toiminut omasta puolestasi. Sinun mielipiteesi samoin kuin sinun vaatteesikin olivat valmiiksi tehdyt; sinun toimintasi oli järjestetty yleistä hyväksymistä silmällä pitäen. Sinä olit kukko omassa laumassasi, koska toiset hyväksyivät sinun toimintasi. Sinä tappelit ja hallitsit tuota laumaa, vaikkei se sinua erikoisesti huvittanut, — sinä tiedät, että sinä todella inhosit sitä, — vain sen tähden, että toiset pojat taputtivat sinua olkapäälle. Sinä voitit Juustonaaman, koska sinä et tahtonut antautua, etkä voinut antautua, osaksi sen tähden, että sinä olit raaka elukka, ja lopuksi sen tähden, että sinä uskoit kaikkien ympärilläsi uskovan, että miehekkyyden mitta oli se raaka viileys, joka ilmeni parhaiten siinä, että koetit raadella kappaleiksi kanssaihmisiäsi. Katsos sinä koiranpenikka! Sinä ryöstit toisilta pojilta tytöt, ei sen tähden, että sinä tarvitsit niitä, vaan siksi, että niitten ihmisten ytimissä, jotka asuivat sinun ympärilläsi ja määräsivät sinun siveellisen toimintasi, asui villioriin ja koirashylkeen vaistot. Niinpä niin, vuodet ovat kuluneet, ja mitä sinä siitä kaikesta nyt ajattelet?"
Aivan kuin vastaukseksi tuossa näyssä tapahtui äkillinen muodonvaihdos. Puvusta katosi katupoikien tunnusmerkit ja sijalle ilmestyi tavalliset vaatteet; kankeus katosi kasvoista, kovuus silmistä, ilme lientyi ja hienostui, ja siinä kuvastui sisäisen elämän kauneus ja tieto. Tuo muuttunut olento oli sangen suuressa määrässä hänen nykyisen minänsä kaltainen, ja kun hän katseli sitä, hän huomasi lukulamppunsa joka sitä valaisi, heittävän säteitä häneen ja sen kirjan yli, jota hän luki. Hän katsahti kirjan nimilehteä ja luki: "Estetiikan teoria". Silloin hän otti asuntonsa tuossa uudessa olennossa, asetti varjostimen lukulampulleen ja jatkoi "Estetiikan teorian" lukemista.