Eräänä kauniina syyspäivänä, samanlaisen intiaanikesän ihanana päivänä kuin se, jolloin heidän rakkautensa tuli tietoisesti ilmaistuksi vuosi sitten, Martin luki "Rakkaussikermäänsä" Ruthille. Oli iltapäivä ja he olivat ajaneet kuten ennenkin mielikukkulallensa vuoristoon. Silloin tällöin yhä uudestaan Ruth oli keskeyttänyt hänen lukemisensa ihastuksensa huudahduksilla, ja nyt pannessaan viimeisen käsikirjoitusliuskan koteloonsa Martin odotti hänen arvosteluaan.
Ruth viivytteli ennen kuin puhui, mutta vihdoin hän alkoi hidastellen ja epäröiden pukea sanoihin todelliset ajatuksensa.
"Minusta ne ovat kauniita — hyvin kauniita; mutta sinä et voi myydä niitä, vai voitko? Sinä näet, mitä minä tarkoitan", hän sanoi melkein rukoillen. "Tämä sinun kirjoituksesi ei ole käytännöllistä. Jokin siinä on vikana — ehkä on vika ostajissa — ja se estää sinua ansaitsemasta sillä elantoasi. Älä ymmärrä minua väärin, rakkaani. Minä tunnen itseni imarrelluksi ja ylpeäksi ja kaikkea tuota — enkä minä olisi oikea nainen, jos minä tuntisin toisin — kun sinä kirjoitat nuo runot minulle. Mutta ne eivät tee meidän avioliittoamme mahdolliseksi. Etkö sinä näe sitä, Martin? Älä luule sitä itsekkyydeksi. Se on rakkautta, ajatus meidän tulevaisuudestamme painaa minua. Kokonainen vuosi on kulunut siitä, kun me opimme tuntemaan toistemme rakkauden, eikä meidän vihkimäpäivämme ole kuitenkaan tullut sen lähemmäksi. Sinä et saa pitää minua epähienona puhuessani sinulle meidän hääpäivästämme, sillä koskeehan se minun sydäntäni ja kaikkea, mitä minussa on. Miksi sinä et ota tointa jostain sanomalehdestä, jos sinä nyt kerran olet niin kiintynyt tuohon kirjoittamiseen? Miksi sinä et halua tulla reportteriksi … joksikin aikaa nyt kuitenkin?"
"Se turmelisi minun tyylini", kuului hänen hiljainen, yksitoikkoinen vastauksensa. "Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon minä olen tehnyt työtä saadakseni tyylin."
"Mutta nuo pikku jutut", väitti Ruth. "Sinä sanot niitä täytetyöksi.
Sinä olet kirjoittanut niitä paljon. Eivätkö ne turmele sinun tyyliäsi?"
"Eivät. Niihin nähden on asia toinen. Nuo pikku jutut syntyivät silloin, kun ankara päivän työ, joka koski tyyliä ja kaikkea muuta, oli päättynyt. Mutta reportterin ammatti on samaa täytteen hankkimista aamusta iltaan, se tulee elämässä pääasiaksi. Se elämä on täynnä turhaa touhua — elämää vain siinä hetkessä, ei menneisyydessä eikä tulevaisuudessa. Ja luonnollisesti, ilman pienintäkään ajatusta tyylistä paitsi reportterityylistä, ja se ei ole luonnollisesti mitään kirjallisuutta. Tulla reportteriksi nyt, jolloin minun tyylini on saamaisillaan muodon, hioutumaisillaan, olisi minun kirjalliselle tulevaisuudelleni itsemurha. Mitä noihin pikku juttuihin tulee, jokainen sana jokaisessa jutussa oli kuitenkin minun omaa itseäni. Niissä kuvastui minun itsekunnioitukseni ja kauneudenrakkauteni, ja sittenkin minun mieleni oli paha, että minun täytyi niitä tehdä. Se oli melkein kuolemansynti. Ja minä olin salaisesti iloinen, että niitten ostaminen lopetettiin, vaikka minun pukuni menivätkin panttiin. Mutta sitä iloa, mitä tunsin kirjoittaessani 'Rakkaussikermääni'! Siinä oli luomisen iloa jaloimmassa muodossa. Se korvasi minulle kaiken."
Martin ei voinut käsittää, ettei Ruthilla ollut pienintäkään aavistusta mistään luomisen ilosta. Hän käytti tuota sanontatapaa — juuri hänen huuliltansa Martin oli sen ensi kerran kuullut. Hän oli lukenut sitä, tutkinut sitä yliopistossa valmistuessaan filosofian kandidaattitutkintoon, mutta hän ei ollut itsenäinen eikä luova. Hänessä ei ollut mitään persoonallista, vaan hänen kulttuurinsa oli vain sen märehtimistä, minkä toiset jo ennen olivat märehtineet.
"Luuletko sinä, ettei toimittaja ollut oikeassa korjaillessaan sinun 'Merilaulujasi'?" hän kysyi. "Muista, että toimittajan on täytynyt hankkia itselleen taitoa ja hänellä täytyy olla lahjoja, muuten ei hän olisi toimittajaksi päässytkään."
"No siinä tulee taas meitä vastaan tuo itsepintainen ennakkoluuloisuus", kuohahti Martin, kuten aina silloin, kun tuli puhe toimittajista. "Mikä on, ei ole ainoastaan oikein, vaan parhain mahdollinen. Se, mitä elämässä esiintyykin, puolustaa riittävästi sen sopivaisuutta esiintymään, — ja huomaa tarkoin, tavalliset ihmiset itsetiedottomasti uskovat, että näin on asianlaita, ei vain tässä asiassa, vaan kaikissa asioissa. Se on heidän tietämättömyytensä luonnollisesti, joka panee heidät uskomaan sellaista roskaa, — heidän tietämättömyytensä, joka ei ole enempää eikä vähempää kuin se henkisen elämän murha, jota Weininger kuvaa. He luulevat ajattelevansa, ja nuo ajattelemattomat olennot ovat elämän yksinvaltiaita ja tuomitsevat niitä, jotka todella ajattelevat."
Hän vaikeni, sillä hänen mielensä oli vallannut se tunne, että hän puhui
Ruthin pään yli.