"Minä lähetän jonkun lapsista hakemaan sitruunoita, niin saamme tuutingit", tarjosi Martin. "Mitähän tällainen kirja on mahtanut tuottaa Marlowlle?" hän lisäsi kohottaen mainittua kirjaa.
"Mahdollisesti viisikymmentä dollaria", kuului vastaus, "vaikka onni on, jos hän saa niin paljon, tai ehkä hänen täytyi houkutella kustantajaa julkaisemaan se."
"Silloinhan ei ihminen voi elää runoilemisella?"
Martinin ääni ja ilme kavalsivat selvästi hänen mielensä masennuksen.
"Eipä tietenkään. Eikö olisi hullua odottaakin sitä? Mutta loppusoinnuilla elää aivan erinomaisesti. Meillä on Bruce, Virginia Spring ja Sedgwick. He ansaitsevat hyvin. Mutta runous — — Tiedättekö te, millä Vaughan Marlow ansaitsee leipänsä?"
Opettamalla eräässä poikakoulussa Pennsylvaniassa, ja se on oikea pikku helvetti, siihen voitte luottaa. Minä en vaihtaisi hänen kanssaan, vaikka hänellä olisi vielä elettävänä viisikymmentä vuotta. Ja kuitenkin eroaa hänen runoutensa nykyisten runoseppien tuotteista kuin granaattiomena porkkanoista. Ja millaisia arvosteluja hän saa! Piru heidät periköön jokikisen!
"Liian paljon kirjoittavat miehet, jotka eivät osaa kirjoittaa, miehistä, jotka osaavat kirjoittaa", vakuutti Martin. "Katsokaas, minä olen ollut aivan hämmästynyt siitä suunnattomasta määrästä roskaa, jota on kirjoitettu Stevensonista ja hänen tuotannostaan."
"Ne inhoittavat pikkusielut!" sähähti Brissenden hammasta purren. "Kyllä minä tunnen sen roskan — ystävällisesti nokkia häntä hänen Isä Damienin kirjeistään, eritellen häntä, punniten häntä — —"
"Mitaten häntä heidän omalla surkean nuoruutensa mittapuulla", keskeytti
Martin.
"Niin, niin juuri — se on oikea lausetapa — märehtivät ja häväisevät ensin kaikkea, Totta, Kaunista ja Jumalaista, ja sitten taputtavat häntä selkään sanoen: 'Hyvä koira, Fido.' Hyi! 'Ne pienet räkättävät ihmislokit', kuten Richard Realfe nimitti heitä kuoliniltanaan."