"Minä tahdon saada lisää."
Hän ei ainoastaan vakuuttanut, että Martin oli todellinen runoilija, vaan Martin sai vielä tietää, että Brissenden oli myös runoilija. Hän oli aivan ihastunut ja hämmästynyt Martinin tuotannosta ja ihmetteli, ettei niitä oltu koetettu julkaista.
"Vieköön hitto kaikki aikakauslehdet!" kuului Brissendenin tuomio vastaukseksi Martinin tarjoukseen saada myydyksi ne hänelle. "Rakastakaa kauneutta sen itsensä tähden", kuului hänen neuvonsa, "ja jättäkää aikakauskirjat rauhaan. Palatkaa takaisin laivoihinne ja merellenne — se on minun vilpitön neuvoni teille, Martin Eden. Mitä teillä on tekemistä näissä ihmisten sairaissa ja mätänevissä kaupungeissa? Te katkaisette kaulanne joka päivä, jonka te kulutatte täällä, ja koetatte häväistä kauneutta tyrkyttämällä sitä aikakauslehtien tarpeihin. Mitä te sanoittekaan minulle tässä toissa päivänä? Ah, niin se oli: 'Ihminen, viimeinen päiväperhonen.' Niinpä niin, mitä te, viimeinen päiväperhonen, teette maailman maineella? Jos te sen saavutatte, myrkyttää se teidät. Te olette liian vaatimaton, liian yksinkertainen ja liian järkevä, minun uskoni mukaan, voidaksenne unelmoida onnea sellaista! Minä toivon, ettette ikinä myisi riviäkään aikakauskirjoille. Kauneus on ainoa herra, jota kannattaa palvella. Palvelkaa sitä ja heittäkää roskaväki hiiteen! Menestys! Mikä hitto sitten saavuttaa menestystä, elleivät juuri teidän Stevensoninne sonetit, jotka johtavat Henleyn 'Näyn' ohi teidän 'Rakkaussikermäänne' ja 'Merilauluihinne'. Eihän teille tuota iloa se, minkä menestyksen ne saavuttavat, vaan niiden luominen. Teidän ei tarvitse sanoa minulle. Minä tiedän sen. Te tiedätte myös. Kauneus kiduttaa teitä. Se on ikuinen tuska teissä, haava, joka ei koskaan parane, tulisäilä. Miksi te keploittelisitte aikakauslehtien kanssa? Olkoon kauneus lopullinen päämääränne. Miksi te tahtoisitte lyödä kauneuden kultarahaksi? Te ette kuitenkaan voi; silloinhan ei hyödytä mitään, että minä siitä kiihotun. Te saatte lukea aikakauskirjoja tuhannen vuotta, ettekä kuitenkaan löydä riviäkään, joka vetäisi vertoja Keatsille. Jättäkää maine ja kulta oman onnensa nojaan, ottakaa huomenna pesti laivaan ja palatkaa takaisin merelle."
"Ei ole kysymys maineesta, vaan rakkaudesta", nauroi Martin. "Rakkaudella ei tunnu olevan mitään paikkaa teidän maailmassanne; minun maailmassani kauneus on Rakkauden kamarineideksi."
Brissenden katsoi häneen säälitellen ja ihaillen: "Te olette niin nuori, Martin poikaseni, niin nuori. Te voitte lentää korkealle, mutta teidän siipenne ovat liian hienorakenteiset, ja niihin on tuhlattu suloisimmat värit. Älkää polttako niitä. Mutta, tietysti, te olette ne jo polttanut. Joku palvottu hame on ollut tuon 'Rakkaussikermän' aiheuttajana, ja siinä on niiden häpeä."
"Se jumaloi rakkautta samalla kuin hametta", nauroi Martin.
"Hulluuden filosofiaa", iski vastaus. "Siitä minä olen tullut vakuuttuneeksi kulkiessani unelmaini viidakoissa. Mutta varokaa. Nämä porvarien kaupungit tappavat teidät. Katsokaa nyt sitäkin kauppasaksojen pesää, missä minä teidät tapasin. Kuivaa roskaa ei ole kyllin sopiva nimitys. Eihän ihminen voi pysyä terveenä sellaisessa ilmapiirissä. Se rappeuttaa. Ei siellä ole ainoatakaan, joka ei vetäisi alaspäin, ei miestä eikä naista, kaikki he ovat pelkkiä eläviä vatsoja, joita johtaa alkueläinten korkea henkinen vaisto…"
Hän vaikeni äkkiä ja katsoi Martiniin. Välähdyksenä hänelle selvisi koko tilanne. Ilme hänen kasvoillansa muuttui ihmetteleväksi kauhuksi.
"Ja te kirjoititte tämän ihanan 'Rakkaussikermän' hänelle — tuolle kalpealle, kurtistuvalle naisolennolle!"
Seuraavana hetkenä oli Martinin oikea käsi iskenyt hänen kurkkuunsa ja ravisti häntä niin, että hampaat kalisivat. Mutta Martin katsahti häntä silmiin eikä nähnyt niissä pelkoa — näki vain ihmettelevän, ilakoivan paholaisen. Martin voitti itsensä taas ja heitti Brissendenin pitkin pituuttaan sänkyynsä hellittäen samalla otteensa.