Brissenden puuskutti ja ähki tuskallisesti hetkisen ja alkoi sitten nauraa hykertää.
"Te olisitte tehnyt minusta ikuisen velallisenne, jos olisitte pudistanut pois hengen saman tien", hän sanoi.
"Hermoni ovat lopen pingoittuneet nykyään", selitti Martin anteeksi pyydellen. "Toivon, etten loukannut teitä. Saanko minä sekoittaa uuden?"
"Ah, te nuori kreikkalainen!" jatkoi Brissenden. "Pelkäänpä, ettette osaa antaa oikeata arvoa tuolle verrattomalle ruumiillenne. Te olette hiton vahva. Te olette kuin nuori pantteri tai leijonan vesa. Niin, niin, kyllä te vielä joudutte maksamaankin tuosta voimasta."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Martin uteliaana tarjoten hänelle lasin.
"Tuossa, juokaa se pohjaan, ja olkoon se teille terveydeksi."
"Koska…", Brissenden lipaisi huulillansa ja hymyili kiitokseksi, "koska on kysymys naisista. Ne vielä kiduttavat teidät kuoliaaksi, kuten he ovat teitä jo kiduttaneet, tai minä olen vasta eilispäivänä syntynyt. Katsokaas, nyt teidän ei ollenkaan hyödytä rutistella minua, minä kuitenkin aion puhua suuni puhtaaksi. Tämä on epäilemättä teidän vasikkarakkauttanne, mutta kauneuden nimessä osoittakaa toki parempaa makua ensi kerralla. Mitä taivaan nimessä teillä on tekemistä noiden poroporvarien tyttärien kanssa? Jättäkää ne rauhaan. Valitkaa itsellenne jokin suuri, vallaton, leimuava nainen, joka nauraa elämälle, ilakoi kuolemalle ja rakastaa teitä silloin kuin tarvitsee. Sellaisia naisia on olemassa, ja ne rakastavat teitä yhtä rehellisesti kuin joku noista poroporvarillisen elämän lellitellyistä, raukkamaisista tuotteista."
"Raukkamaisista?" pani Martin vastaan.
"Niin juuri — raukkamaisista — jotka lörpöttelevät helppohintaisesta siveydestä, jonka toiset ovat heihin lörpötelleet, ja pelkäävät elää elämää. He kyllä rakastavat teitä, Martin, mutta he rakastavat noita helppohintaisia tottumuksiaan enemmän. Mitä te tarvitsette, on suurenmoista antaumusta, suuria vapaita sieluja, loistavia perhosia, ettekä noita pieniä harmaita kointoukkia. Oh, te kyllä väsytte niihin, samalla kun väsytte koko naissukuun, jos olette kyllin onneton elääksenne kauan. Mutta ettehän te tahdo elää. Te ette halua mennä takaisin laivoihinne ja merelle, sen tähden te kiertelette näitten kaupunkien mätäpesien ympärillä, kunnes luunne ovat mädäntyneet ja kuolema teidät korjaa."
"Te voitte saarnata minulle niin paljon kuin tahdotte, mutta tällä kertaa ette saa minua väittämään vastaan", sanoi Martin. "Kun tarkemmin asiaa katselee, teillä on vain se viisaus, jonka teidän luonnonlaatunne teille antaa, mutta minun luonnonlaatuni antama viisaus on yhtä vaativa ja vastustamaton."
He olivat eri mieltä rakkaudesta ja aikakauskirjoista ja monista muista asioista, mutta he pitivät toisistaan, ja Martinin puolelta tuo pitäminen oli ehyttä ja syvällistä. Päivästä päivään he olivat yhdessä, ellei kauempaa, niin ainakin sen tunnin, minkä Brissenden vietti Martinin ahtaassa huoneessa. Brissenden ei koskaan saapunut ilman viski-neljännestänsä, ja kun he söivät yhdessä päivällistä kaupungilla, hän joi skotlantilaista koko ajan lihaakin syödessään. Joka kerta hän maksoi poikkeuksetta heidän molempien puolesta, ja häneltä juuri Martin oppi hienostuneen maun ruokaan nähden, joi hänen kanssaan ensimmäisen kerran samppanjaa ja tutustui Reinin viineihin.