Mutta Brissenden oli ja pysyi arvoituksena. Huolimatta itsensäkiduttajan kasvoista hän oli, vähäverisyydestään välittämättä, todellinen nautintojen ihminen. Hän ei pelännyt kuolemaa, katseli katkerasti ja kyynillisesti kaikkea elämässä, ja vielä kuolevanakin hän rakasti elämää sen jokaista atomia myöten. Hulluuteen asti hän rakasti elämää ja sen iloa "kiemurrellakseni lyhyen aikani kosmoksen tomussa, josta minä olen tullut", kuten hänellä oli itsestänsä tapana sanoa. Hän oli tottunut myrkkyihin ja tehnyt monen monta merkillistä koetta saadakseen elämän värähtelemään uudella tavalla ja uusia kokemuksia. Kuten hän Martinille sanoi, hän oli ollut kerran kolme päivää ilman vettä, tehnyt sen vapaaehtoisesti saadakseen sitten nauttia siitä tunteesta, jonka tuollaisen janon sammuttaminen synnytti. Kuka tai millainen hän oli, sitä ei Martin koskaan saanut tietää. Hän oli mies ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus oli edessä ammottava hauta ja jonka nykyisyys oli katkera elämän kuume.
IX LUKU
Martin joutui yhä edelleenkin taistelussaan häviölle. Säästipä hän kuinka paljon hyvänsä, hänen tulonsa täytetyöstä eivät korvanneet menoja. Joulujuhlan saapuessa oli hänen musta pukunsa pantissa, ja näin hänen oli mahdoton käyttää hyväkseen morselaisten päivälliskutsua. Ruth ei ollut tullut onnelliseksi hänen kieltonsa syyn kuultuaan, ja tästä syntynyt kirjeenvaihto oli saattaa Martinin epätoivoon. Hän ilmoitti hänelle, että hän sittenkin tulisi; että hän menisi San Franciscoon ja ottaisi Transcontinentalin toimistosta ne viisi dollaria, jotka se oli velkaa, ja lunastaisi pukunsa.
Aamulla hän lainasi Marialta kymmenen senttiä. Mieluummin hän olisi lainannut sen Brissendeniltä, mutta tämä merkillinen henkilö oli kokonaan kadonnut. Kaksi viikkoa oli kulunut siitä, kun Martin oli häntä nähnyt, ja turhaan hän mietti päänsä puhki keksiäkseen syyn hänen poissaoloonsa. Ne kymmenen senttiä veivät Martinin lahden yli höyrylautalla San Franciscoon, ja astellessaan Market Streetiä hän mietiskeli, mikä hänen eteensä tulisi, ellei hän nyt saisikaan rahoja. Hänellä ei olisi mitään keinoa palata Oaklandiin eikä hän tuntenut San Franciscossa ketään, jolta olisi voinut lainata toiset kymmenen senttiä.
Ovi Transcontinentalin toimistoon oli raollaan, ja Martin aikoi juuri avata sen, kun äkkiä pysähtyi kuullessaan sisältä kovaäänistä puhetta:
"Siitä tässä ei ole kysymys, herra Ford", (Ford, Martin tiesi kirjeenvaihdostaan, että tuo oli päätoimittajan nimi) "kysymys on siitä, oletteko te valmis maksamaan? Käteisellä maksamaan ja heti paikalla, minä tarkoitan. Minua eivät ollenkaan huvita Transcontinentalin tulevaisuudensuunnitelmat, enkä minä välitä, mitä mahdollisuuksia sillä on ensi vuonna. Minä tahdon vain saada palkan työstäni, ja minä sanon teille heti paikalla, että Transcontinentalin joulunumero ei mene painoon, ennen kuin minulla on rahat käsissäni. Hyvästi! Kun olette saanut rahat, tulkaa, niin saammepahan nähdä."
Ovi paiskattiin auki, ja joku mies hyökkäsi Martinin ohi vihaisin ilmein ja riensi käytävän läpi, mutisten kirouksia ja pudistellen nyrkkejänsä. Martin päätti, ettei hän nyt heti paikalla mene sisään, ja viivytteli käytävässä neljännestunnin; sitten hän avasi oven ja astui sisään. Tämä oli hänelle uusi kokemus. Ensimmäistä kertaa hän astui jonkun sanomalehden toimistoon. Käyntikortit eivät nähtävästi olleet tarpeellisia tässä toimistossa, sillä poika vei sanan sisempään huoneeseen, että siellä oli muuan mies, joka tahtoi puhutella herra Fordia. Palattuaan poika viittoi hänelle puolilattiasta ja johti hänet yksityistoimistoon, toimituksen kaikkein pyhimpään. Martinin ensimmäinen vaikutelma oli, että siellä vallitsi hirvittävä epäjärjestys ja kauhea sekamelska. Toiseksi hän huomasi parroittuneen nuorekkaan miehen, joka istui ison pöydän ääressä ja katseli häntä uteliaana. Martinia hämmästytti hänen kasvojensa tyyni ilme. Selvää oli, että sanasota kirjanpainajan kanssa ei ollut järkyttänyt hänen mielenrauhaansa.
"Minä… minä olen Martin Eden", Martin alkoi keskustelun ("ja minä tahtoisin saada viisi dollariani", teki hänen mielensä heti paikalla lisätä).
Mutta tämä oli hänen ensimmäinen persoonallinen tutustumisensa toimittajaan, eikä hän näissä olosuhteissa tahtonut syyttä suotta suututtaa häntä. Hänen suureksi ihmeekseen herra Ford hypähti seisoalleen, huudahtaen: "Ei, mutta todellakin!" ja seuraavana hetkenä hän molemmin käsin sydämellisesti pudisteli Martinin käsiä.
"Ette voi sanoa, kuinka iloinen minä olen nähdessäni teidät, herra Eden.
Usein minä olen miettinyt, minkähän näköinen te lienette."