Sitten hän piti Martinia kädenmatkan päässä ja antoi säteilevien silmiensä kiertää yli Martinin toiseksi parhaan puvun, joka samalla oli hänen huonoimpansa ja joka oli rääsyinen ja paikattu, vaikka housujen sauma oli aivan suora, sillä Martin oli juuri sen tehnyt Marian silitysraudalla.
"Minä tunnustan, tuota, että minä pidin teitä paljon vanhempana miehenä kuin te olette. Teidän kertomuksenne, tiedättekö, osoitti sellaista voimaa, ajatuksen ja esitystavan kypsyyttä. Se oli mestarituote kerrassaan, tuo teidän kertomuksenne. Minä tiesin sen, kun minä olin lukenut ensimmäiset rivit. Antakaa minun kertoa teille, miten minä ensin sitä luin. Mutta ei; sallikaa minun ensiksi esitellä teidät toimitukselle."
Yhä puhuessaan herra Ford vei hänet yleiseen toimistoon, jossa hän esitti hänet aputoimittajalle, herra Whitelle, joka oli laiha, ryppyinen mies ja jonka käsi tuntui oudon kylmältä, aivan kuin hän olisi sairastanut vilutautia, ja jonka leukoja peitti harva, silkin hieno parta.
"Ja herra Ends, herra Eden. Herra Ends on meidän taloudenhoitajamme."
Martin tapasi itsensä pudistamassa kipeäsilmäisen, kaljupäisen miehen kättä. Miehen kasvot olivat kylläkin nuorekkaat niin paljon kuin niitä saattoi nähdä, sillä suurinta osaa niistä peitti valkoinen parta, joka oli huolellisesti hoidettu, — hänen vaimonsa hoiti sitä sunnuntaisin, jolloin hän saman tien ajeli puhtaaksi hänen niskansa.
Nämä kolme miestä ympäröivät Martinin, puhuen yhtaikaa ja ihaillen, kunnes äkkiä Martinista tuntui, että he puhuivat rahan edestä.
"Me olemme usein ihmetelleet, minkä tähden te ette ole tullut ennemmin käymään", herra White sanoi.
"Minulla ei ollut lauttarahaa, jolla olisin päässyt yli lahden", vastasi Martin koruttomasti, toivoen, että kun hän tällä tavalla näyttää tarpeensa, rahat heltiävät itsestään.
"Todentotta", hän ajatteli itsekseen, "minun repaleitteni pitäisi kaunopuheisesti ilmoittaa tarpeeni!" Uudestaan ja uudestaan, kun vain tilaisuus sattui, hän viittasi käyntinsä tarkoitukseen. Mutta hänen ihailijainsa korvat olivat kuurot. He veisasivat hänen ylistystään, kertoivat hänelle, mitä he olivat ajatelleet lukiessaan ensi kertaa hänen kertomustaan ja mitä he myöhemmin olivat ajatelleet. Mitä heidän vaimonsa ja sukulaisensa olivat siitä ajatelleet, mutta eivät pienimmälläkään tavalla viitanneet siihen, että he myös aikoivat sen maksaa.
"Enkö sanonut teille, mitä ajattelin, kun luin ensi kertaa teidän kertomustanne"? lörpötteli herra Ford. "Tietystikään minä en sanonut. Minä olin tulossa Länteen New Yorkista, ja kun juna pysähtyi Ogdeniin, toi sanomalehtipoika viimeisen Transcontinental-numeron."