"Herra nähköön", ajatteli Martin. "Sinä voit matkustaa Pullman-vaunuissa sillä aikaa kun minä näännyn nälkään sen viheliäisen viiden dollarin vuoksi, jonka sinä olet minulle velkaa", ja vihanaalto tuntui läikähtävän hänen povessaan. Transcontinentalin tekemä vääryys tuntui suunnattomalta, sillä hänen mieleensä muistuivat ne monet surkeat kuukaudet, jolloin hän oli tehnyt työtä, nähnyt nälkää ja kieltäytynyt, ja hänen nälkänsä tällä hetkellä puri hänen sisuksiaan ja muistutti hänelle, ettei hän ollut maistanut jumalan jyvää sitten kuin eilen ja silloinkin vain vähän. Sinä hetkenä hän karahti hehkuvan punaiseksi. Nuo olennot eivät olleet ainoastaan ryöväreitä, he olivat käärmemäisiä rosvoja. Valheilla ja rikotuilla lupauksilla he olivat riistäneet häneltä hänen kertomuksensa. Hyvä, hän kyllä näyttäisi heille. Ja suurenmoinen päätös syntyi hänen mielessään, ettei hän jättäisi toimistoa, ennen kuin olisi saanut rahat kouraansa. Hän muisti, että ellei hän niitä saisi, hänellä ei olisi mitään keinoa päästä takaisin Oaklandiin. Hän ponnisti voimansa hillitäkseen itsensä, mutta ei kuitenkaan voinut estää susimaisen ilmeen kohoamasta kasvoilleen, ja sillä hän tahtoi heitä pelottaa.
He muuttuivat vielä kohteliaammiksi kuin ennen. Herra Ford alkoi uudestaan kertoa, miten hän oli ensikerran lukenut "Kellojensoiton", ja herra Ends saman tien ruikutti toiseen kertaan, miten hänen sisarensa oli ollut ihastunut "Kellojensoittoon", ja sanoi tuon sisaren tytön olevan opettajana eräässä Alamedan koulussa.
"Minä tahtoisin sanoa teille, mitä varten minä olen tullut", sanoi Martin vihdoin. "Saadakseni maksun siitä kertomuksesta, josta te niin erittäin paljon pidätte. Viisi dollaria se muistaakseni oli, jonka te lupasitte minulle maksaa heti, kun se julkaistaisiin."
Herra Fordin ilme muuttui aivan kuin hän olisi muistanut mieluisan sopimuksen. Ja melkein hätkähtäen hän pisti kätensä taskuunsa, mutta kääntyi sitten äkkiä herra Endsiin ja sanoi, että häneltä oli jäänyt rahakukkaro kotiin. Ilmeisesti tuo herra Endsistä oli ikävää, ja Martin näki hänen nytkäyttelevän käsiään aivan kuin hän tahtoisi suojella housujensa taskuja. Martin tiesi, että juuri tuolta se raha oli tuleva.
"Minä olen pahoillani", sanoi herra Ends, "mutta ei ole tuntiakaan siitä, kun minä maksoin kirjanpainajan, ja hän otti kaikki minun käteiset rahani. Menettelin aivan ajattelemattomasti tyhjentäessäni itseni niin kovin, vaikka lasku ei olisi ollutkaan vielä maksettava, vaan painaja pyysi ja pyysi, että se suoritettaisiin etukäteen, ja sen tähden se tuli näin yllätyksenä."
Molemmat miehet katsoivat odottaen herra Whiteen, mutta tämä herrasmies vain nauroi ja kohautteli olkapäitään. Hänen omatuntonsa oli puhdas joka tapauksessa. Hän oli tullut Transcontinentaliin oppiakseen tuntemaan aikakauskirjallisuutta, mutta sensijaan häntä oli opetettu pääasiallisesti tuntemaan taloudenhoitoa. Transcontinental oli velkaa hänelle neljän kuukauden palkan, ja hän tiesikin, että kirjanpainajan täytyi saada palkkansa, ennen kuin aputoimittajan.
"Sepä oli todellakin ikävää, herra Eden, että teidän nyt piti tavata meidät tässä tilassa", puheli herra Ford ujostelematta. "Kaikki on pelkkää huolimattomuutta, sen vakuutan teille, mutta minä sanon teille, mitä me teemme. Me lähetämme teille maksuosoituksen huomenna ensi töiksemme. Onhan teillä herra Edenin osoite, eikös olekin, herra Ends?"
Olipa tietenkin, herra Endsillä oli osoite, ja maksuosoitus lähetettäisiin huomenaamuna ihan ensi töiksi. Martinin tiedot pankeista ja maksuosoituksista olivat epämääräiset, mutta ei hän kuitenkaan osannut käsittää, mitä järkeä oli jättää antamatta tuo maksuosoitus juuri tänään, mikä parempi olisi huomenna lähettää sitä postissa.
"Sovimme siis, herra Eden, että me lähetämme teille maksuosoituksen huomenna", sanoi herra Ford.
"Minä tarvitsen rahan tänään", sanoi Martin horjumattomasti.