"Onneton sattuma — jos te olisitte sattunut tulemaan tänne jonakin muuna päivänä", alkoi herra Ford kierrellä, mutta herra Ends keskeytti hänet, sillä hänen kipeät silmänsä jo osoittivat hänen kärsivällisyytensä lyhyyttä.
"Herra Ford on jo teille selittänyt tilanteen", hän sanoi karkeasti, "ja minä myös. Maksuosoitus lähetetään — —"
"Minä olen myös selittänyt", keskeytti Martin, "ja minä olen selittänyt, että minä tarvitsen rahan tänään."
Hän oli tuntenut valtimonsa alkavan jyskyttää tuon rahastonhoitajan hävyttömyydestä, ja hän piti miestä silmällä, sillä juuri tuon herrasmiehen housuntaskuista hänen täytyisi kaivaa saatavansa, koska Transcontinentalin pääomat asuivat siellä.
"On hyvin ikävää — —", alkoi herra Ford.
Mutta samassa tehden kärsimättömän liikkeen herra Ends kääntyi jättääkseen huoneen. Samalla kuitenkin Martin juoksi hänen eteensä, tarttui hänen kurkkuunsa toisella kädellään niin, että herra Endsin valkea parta keikotti ylös muodostaen kattoon neljänkymmenenviiden asteen kulman. Kauhukseen herra White ja herra Ford näkivät heidän liikkeensä rahastonhoitajaa pudisteltavan kuin astrakaanimattoa.
"Kaivakaa esille, te nousevien nuorten kykyjen kunnioitettava nylkijä!" huusi Martin. "Kaivakaa esille, tai minä pudistan ulos, vaikka ne olisivat viisisenttisiä." Sitten kahdelle pelästyneelle katselijalle: "Pysykää edempänä. Jos tulette liian likelle, saattaa ruveta tekemään kipeää."
Herra Ends oli tukehtua, eikä hän ennen kuin ote oli hellittänyt voinut osoittaa eleitä suorittaakseen esillekaivuohjelmansa. Monen perinpohjaisen kaivamisen perästä hänen housunsa taskut hellittivät neljä dollaria viisitoista senttiä.
"Kääntäkää ne nurin", komensi Martin.
Ja vielä putosi lisäksi kymmenen senttiä. Martin laski uudestaan saamansa pääoman ollakseen varma asiasta.