"Nyt on teidän vuoronne!" huudahti Martin herra Fordille. "Minun tulee saada seitsemänkymmentäviisi senttiä vielä."
Herra Ford ei odottanut, vaan tutki taskujaan tuloksella, että löytyi vielä kuusikymmentä senttiä.
"Onko varma, että siinä on kaikki?" kysyi Martin uhaten. "Mitä teillä on liivinne taskuissa?"
Todistukseksi hyvästä tahdostaan herra Ford käänsi kaksi niistä nurin. Sieltä putosi pieni pahvilappunen lattialle. Hän otti sen ja aikoi juuri pistää taskuunsa, kun Martin huudahti:
"Mikä se on? Lauttalippu? Tänne, antakaa se minulle. Sen arvo on kymmenen senttiä. Minä ostan sen. Nyt minä olen saanut neljä dollaria yhdeksänkymmentä viisi senttiä, kun otetaan lippu lukuun. Olette velkaa vielä viisi senttiä."
Hän katsoi kiukkuisesti herra Whiteen ja huomasi, että tämä oli juuri ojentamaisillaan hänelle viisisenttistä.
"Kiitoksia paljon", sanoi Martin tarkoittaen sillä koko joukkoa.
"Hyvästi ja voikaa hyvin."
"Ryöväri!" irvisti herra Ends hänen jälkeensä.
"Varas, käärme!" vastasi Martin lyöden oven perässään kiinni.
Martin oli innostunut — niin innostunut, että hän muistaessaan Hornetin olevan hänelle velkaa viisitoista dollaria "Peri ja helmestä" päätti yksin tein käydä nekin perimässä. Mutta sen toimituksen muodosti joukko sileänaamaisia rotevia nuoria miehiä, oikeita merirosvoja, jotka ryöstivät kaikki ja jokaisen, tekemättä erotusta edes toisiinsa nähden. Kun oli säretty muutamia huonekaluja, onnistui päätoimittajan (entinen ammattinyrkkeilijä ja ylioppilas) rahastonhoitajan ja ovenvartijan avulla saada Martin ulos toimistosta ja lähettää hänet hieman tavallista pikemmin alas portaista.