"Hän maksaa kuitenkin ruokansa ja sillä hyvä", kiivasteli vaimo. "Vaikka hän onkin minun veljeni, ei sinulla ole oikeutta haukkua häntä lakkaamatta, niin kauan kuin hän ei ole sulle penniäkään velkaa. Vielä minussakin on tunteita jäljellä, vaikka olenkin ollut sinun kanssasi naimisissa nämä seitsemän vuotta."
"Oletko sinä sanonut hänelle, että hän saa maksaa erikseen kaasusta, jos hän yhä aikoo lukea vuoteessa?" kysyi mies.
Rouva Higginbotham ei vastannut mitään. Hänen kapinanhalunsa haihtui, hänen tarmonsa hukkui hänen väsyneeseen lihavuuteensa. Hänen miehensä näytti riemuitsevan. Nyt hän oli voittanut hänet. Hänen silmänsä räpyttelivät hävyttömästi, samalla kun hänen korvansa riemuitsivat vaimon alistuvista huokauksista. Hän oli ylen onnellinen voidessaan mykistää hänet, mikä nyt jo oli helppoa, vaikka asianlaita olikin ollut toinen heidän ensimmäisinä avioliittovuosinaan, ennen kuin lasten paljous ja hänen lakkaamaton nakertelunsa oli riistänyt vaimolta kaiken tarmon.
"No niin, sinä saat luvan sanoa hänelle huomenna kaiken tuon", päätti mies. "Ja minä sanonkin nyt, ennen kuin unohdan, että sinun on kutsuttava Marian lasten luo. Koska nyt Tom on poissa, pitää minun itseni ajaa hevosta ja sinä saat pitää huolta myymälästä sillä aikaa."
"Mutta meillä on huomenna pyykkipäivä", vastusti vaimo heikosti.
"Nouse sitten ylös aikaisemmin ja tee se ensin. Minä en lähde ajoon ennen kymmentä."
Hän rutisteli lehteä pahaenteisesti ja jatkoi lukemista.
IV LUKU
Hänen verensä kuohuivat vielä hänen lankonsa kanssa käymänsä kohtauksen vuoksi, kun Martin Eden pujotteli pimeän solan kautta omaan huoneeseensa. Se oli ahdas, viheliäinen komero, jossa oli huonekaluina sänky, pesukaappi ja yksi tuoli. Herra Higginbotham oli liian itara pitääkseen palvelijaa, kun kerran hänen vaimonsa jaksoi tehdä kaikki työt. Sitä paitsi voitiin palvelijan huone siten vuokrata pois, joten he saattoivat pitää kaksi täyshoitolaista yhden asemasta. Martin Eden asetti Swinburnen ja Browningin tuolille, riisui takkinsa ja istahti sängynreunalle. Sängyn kuluneet vieterit tervehtivät hänen painoansa surkealla natinalla, mutta sitä hän ei huomannut. Hän ajatteli riisua kenkänsä, kun hänen katseensa sattui edessään olevaan rapattuun seinään, jossa katosta lähtien oli leveämpiä ja kapeampia juovia, koska sadevesi vuotavan katon läpi oli sitä mielin määrin huuhdellut. Tuota surullista taustaa vasten alkoivat harhakuvat leijailla esille ja loistaa. Hän unohti kenkänsä ja tuijotti kauan, kunnes huulet alkoivat liikkua ja hän mutisi: "Ruth!"
"Ruth!" Ei hän ollut voinut ajatella, että joku koruton nimi voisi kaikua niin suloiselta. Se ihastutti ja hyväili hänen korviansa, ja hän juovutti itsensä kertaamalla sitä. "Ruth!" Se oli kuin talismaani, taikakalu, jolla oli ihmeitätekevä voima. Joka kerta, kun hän sitä mutisi, kangastivat Ruthin kasvot hänelle valaen tahraisille seinille kullanhohtoista loistoa. Tämä hohto ei pysähtynyt seinälle. Se tunkeutui äärettömyyteen, ja kullanhohtoisten syvyyksien kautta hänen sielunsa kysellen seurasi Häntä, josta tämä valo heijastui. Kaikki, mikä hänessä oli parasta, kuohui esille kuin vuolas virta. Pelkkä ajatus Hänestä jalosti ja puhdisti häntä, teki hänet paremmaksi ja herätti hänessä kiihkeän paremmuuden kaipuun. Tämä oli uutta hänelle. Hän ei ollut koskaan tavannut naista, joka olisi tehnyt häntä paremmaksi. Heillä päinvastoin oli ollut erinomainen taito muuttaa hänet eläimelliseksi. Hän ei tiennyt, että moni heistä oli yrittänyt parhaansa, niin pahaa kuin se olikin. Koskaan hän ei ollut käsittänyt, että hänen olemuksessaan oli jotakin, joka herätti ja kiihotti naisten rakkautta ja sai heidät kiihkeästi himoitsemaan hänen nuoruuttaan. Vaikka he kiersivät ja tavoittelivat häntä, ei hän koskaan ollut heistä välittänyt, eikä hän unelmissaankaan aavistanut, että oli naisia, jotka hänen ansiostaan olivat tulleet paremmiksi. Huolettomana ja välinpitämättömänä hän oli heihin nähden elänyt aina tähän asti, mutta nyt hänestä tuntui, että he lakkaamatta olivat ojennelleet inhoittavia käsiään saadakseen hänet vangikseen. Tämä ei ollut oikein häneen eikä myöskään heihin nähden. Mutta hän, joka nyt ensi kertaa elämässä alkoi tajuta omaa olemustaan, ei kyennyt arvostelemaan itseään oikein, vaan riutui häpeästä katsellessaan silmiin omaa kurjuuttaan.