"Mutta se ei osoita hyvää makua."
"Se on elämää", vastasi Martin varmasti. "Se on totta ja todellista. Ja minun täytyy kirjoittaa elämästä sellaisena kuin minä sen näen."
Ruth ei vastannut, ja kiusallisen hetken he istuivat aivan äänettä. Siksi, että Martin rakasti häntä, hän ei oikein voinut häntä ymmärtää, eikä Ruth voinut ymmärtää häntä, koska Martin oli niin suuri, että hän ulottui kauas Ruthin näköpiirin ulkopuolelle.
"Katsos, minä olen perinyt saatavani Transcontinentalilta", sanoi Martin kääntääkseen puheen miellyttävämmälle alalle. Kuva tuosta partaniekasta kolmikosta, sellaisena kuin hän oli heidät lähtiessään nähnyt riistettyään heiltä neljä dollaria yhdeksänkymmentä senttiä ja lauttalipun, sai hänet mielessään hykähtelemään naurusta.
"Sittenhän sinä tulet!" huudahti Ruth riemuissaan. "Sitä minä juuri tulin sinulta kysymään."
"Tulen?" mutisi Martin hajamielisesti. "… Minne?"
"No, päivällisille huomenna! Sinähän lupasit lunastaa pukusi, jos saat ne rahat."
"Sen minä olin kokonaan unohtanut", sanoi Martin tyhmistyneenä. "Katsos, vartiomiehet ottivat tänä aamuna Marian kaksi lehmää ja pienen vasikan takavarikkoon, ja… tuota, sattui ettei Marialla ollut rahaa, ja niin minun piti lunastaa nuo hänen lehmänsä. Siihen menivät ne Transcontinentalin viisi dollaria — 'Kellojensoitto' meni vartiomiehen taskuun."
"Sinä et sitten tule?"
Martin katsahti pukuunsa.