"Te olette näyttänyt minulle vilahduksen satumaata", sanoi Martin höyrylautalla. "Elämä tulee arvokkaaksi, kun saa tavata tuollaisia ihmisiä. Mieleni on aivan kuohuksissa. En ole koskaan hyväksynyt idealismia ennen. Enkä voi sitä omaksua nytkään. Tiedän, että minä olen ja minun tulee olla realisti. Olen kerta kaikkiaan niin rakennettu, luulisin. Mutta olisin tahtonut vastata Kreisille ja Hamiltonille, ja luulenpa, että minulla olisi ollut sana tai pari Nortonillekin. En huomannut, että Spencer joutui millään tavalla tappiolle. Olen yhtä ihastunut kuin lapsi oltuaan ensikerran sirkuksessa. Näen, että minun täytyy lukea hieman lisää. Minun täytyy hankkia itselleni Saleeby. Ajattelen yhä, että Spencer on loukkaamaton, ja ensi kerralla aion itse pitää keskustelusta huolen."

Mutta Brissenden tuskallisesti hengittäen oli uinahtanut uneen ja haudannut leukansa takkinsa kauluksen sisään, samalla kun hänen ruumiinsa käärittynä pitkään takkiin värisi koneen jyskytyksestä.

XIII LUKU

Ensimmäinen asia, minkä Martin seuraavana aamuna toimitti, oli käydä vastustamaan Brissendenin neuvoa ja käskyä. "Auringon häpeäpilkut" hän pani postiin osoittaen Acropolikselle. Hän uskoi, että hän voisi saada sen julkaistuksi aikakauskirjassa, ja tunsi, että aikakauskirjojen suositus olisi hyvänä apuna hänelle, kun hän tarjoaisi sitä kirjankustantajalle. "Päiväperhosen" hän samoin pani postiin ja lähetti aikakauskirjoille. Huolimatta Brissendenin inhosta aikakauskirjoja kohtaan, joka Martinin mielestä oli suoranaista raivohulluutta, hän päätti, että tuo suurenmoinen runoelma pitäisi saada painetuksi. Hän ei kuitenkaan aikonut julkaista sitä ilman toisen suostumusta. Hänen tarkoituksensa oli vain saada jonkin ensiluokkaisen aikakauskirjan hyväksyminen, ja tämä kädessään hän saattaisi pakottaa Brissendenin julkaisemaan sen.

Samana aamuna alkoi Martin pitemmän kertomuksen, joka oli askarrellut hänen aivoissaan viikkoja, eikä ollut antanut hänelle rauhaa, vaan vaatinut ilmestysoikeutta. Siitä tulisi ilmeisesti merkkikertomus, tarina kahdennenkymmenennen vuosisadan seikkailuista ja ihanteesta, mutta luonteitten ja elämänkuvauksen pitäisi perustua todelliseen elämään. Kuitenkin kaiken tämän alla pitäisi pohjavirtana kertomuksessa kulkea jotakin muuta — jotakin, jota tavallinen lukija ei koskaan löytäisi ja joka toiselta puolen ei kuitenkaan vähentäisi sellaistenkaan lukijain iloa ja mielenkiintoa. Se oli juuri tuo muu eikä paljas kertomus, joka pakotti Martinia kirjoittamaan. Siinä suhteessa hänen sielussaan soivat suurenmoiset motiivit elämänkaikkeudesta. Ja ne ne häntä viehättivät. Saatuaan sellaisen motiivin hän vallitsi henkilöt, tapaukset ja paikan, joissa nuo elämänkaikkeutta käsittävät ajatukset esiintyisivät. "Myöhästynyt" oli kertomuksen nimi, ja sen pituus ei saisi venyä kuuttakymmentätuhatta sanaa suuremmaksi — vähäpätöisyys hänelle, jonka työkyky ei tuntenut mitään rajoja. Tänä ensimmäisenä päivänä hän tarttui siihen itsetietoisella riemulla tuntiessaan voivansa mestarina käsitellä työaseitaan. Häntä ei enää kiusannut pelko, että kärki ja terävyys hänen sanonnastaan häviäisi ja pilaisi hänen työnsä. Monen kuukauden kiihkeä työ ja opiskelu olivat tuottaneet hänelle sen palkinnon. Hän saattoi nyt vapaasti antautua suurimpiin töihin, tuntien kätensä varmaksi muovaamaan niitä, ja tehdessään työtä tunnista tuntiin hän tunsi selvemmästi kuin koskaan ennen, että hän nyt oli varmalla kädellä tarttunut elämään ja osasi kuvata sen ilmiöitä. "Myöhästynyt" kertoisi tapauksista, jotka ihmisten luonteisiin ja tapahtumapaikkoihin nähden olisivat tosia; mutta se kertoisi samalla, hän mielessään päätteli, suurista, tärkeistä asioista, jotka olisivat totta kaikkina aikoina, kaikissa paikoissa ja koko elämässä — kiitos Herbert Spencerin, hän ajatteli ojentautuen suoraksi kirjoituksestaan. Ah, kiitos Herbert Spencerin ja mestarillisen elämänavaimen, kehitysopin, jonka Spencer oli antanut hänen käteensä.

Hän oli tietoinen siitä, että hän oli ottanut käsiteltäväkseen suuren aiheen. "Se onnistuu! Se onnistuu!" kaikui kertosäkeenä lakkaamatta hänen korvissansa. Tietysti sen täytyy onnistua. Vihdoinkin hän oli saanut kiinni aiheesta, joka kerrankin kelpaisi aikakauskirjoille. Koko kertomus kuvastui hänen eteensä välähteleväin salamain valossa. Hän keskeytti kuitenkin työnsä niin kauaksi, että saattoi kirjoittaa kappaleen muistikirjaansa. Se olisi "Myöhästyneen", viimeinen kappale, sillä niin kokonaisena oli tuo kirja syntynyt hänen aivoissaan, että hän saattoi kirjoittaa viikkoja ennen, kuin hän ehti loppuun, itse lopun. Hän vertasi kertomusta, vaikka vielä kirjoittamattomana muihin kirjailijain merikuvauksiin, ja hänestä tuntui, että tämä oli kaikkien niitten yläpuolella. "On ainoastaan yksi mies, joka voi lähennellä sitä, ja se mies on Conrad, ja tämä voisi herättää hänetkin ja saattaa hänet puristamaan minun kättäni ja sanomaan: 'Hyvin tehty, Martin poikaseni'."

Hän raatoi, lepäämättä koko päivän, muistaen aivan viime hetkenä, että hänen täytyisi lähteä päivällisille Morsen taloon. Kiitos Brissendenin, hänen musta pukunsa oli vapaana pantista, ja hän oli kelvollinen ottamaan osaa päivälliskutsuihin. Mennessään hänellä kuitenkin oli sen verran aikaa, että hän poikkesi etsimään Saleebyn kirjoja. Hän otti "Elämän kiertokulun" ja istuessaan vaunussa etsi sen tutkielman Spenceristä, johon Norton oli viitannut. Mutta lukiessaan hän suuttui. Hänen kasvonsa tuohtuivat, hampaat pureutuivat yhteen ja hänen tietämättään hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, avautuivat ja puristuivat taas, aivan kuin hän olisi tarttunut johonkin vihattavaan, jonka ruumiista hänen teki mieli pudistaa henki pois. Kun hän jätti raitiovaunun, hän astui katukäytävää kuin vihan vallassa kulkeva mies, ja hän soitti Morsen kelloa niin kiivaasti, että hän itsekin heräsi tajuntaan ja hyväntuulisesti hymyili itsekseen omaa kiihkoaan. Mutta tuskin hän oli päässyt sisään, kun suuri painostus valtasi hänen olemuksensa. Hän oli pudonnut alas niistä korkeuksista, joissa hän mielikuvituksen siivin oli koko päivän liidellyt. "Poroporvarit", "saksojen pesä" — nuo Brissendenin määritelmät soivat lakkaamatta hänen mielessään, mutta mitäpä siitä? hän kysyi suuttuneena. Hän aikoi mennä naimisiin Ruthin eikä hänen sukulaistensa kanssa.

Hänestä tuntui, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt Ruthia niin kauniina, niin henkevänä ja niin eteerisenä ja kuitenkin samalla niin terveenä. Hänen kasvoillaan oli väriä, ja hänen silmänsä — nuo silmät, joita hän aluksi oli pitänyt kuolemattomina — viehättivät häntä vastustamattomasti. Kuolemattomuuden hän oli viime aikoina unohtanut, ja häneltä oli unohtunut myös lukujensa päämäärä, mutta täällä Ruthin silmissä hän luki ne todistuskappaleet, jotka kohosivat kaikkien sanojen yläpuolelle. Hän näki hänen silmissään jotakin, jonka edestä viisasteleva keskustelu karkkosi, hän näki siellä rakkauden. Ja hänen omissa silmissään kuvastui rakkaus, ja rakkaus oli vastustamaton. Sellainen oli hänen intohimoinen uskonsa.

Se puolituntinen, jonka hän sai olla ennen päivällistä kahden kesken hänen kanssaan, teki hänet äärettömän onnelliseksi ja äärettömän tyytyväiseksi elämään. Siitä huolimatta, kun hän oli joutunut pöytään, päivän ankara työ esitti vaatimuksensa. Hän huomasi, että hänen silmänsä olivat väsyneet, ja hän oli hajamielinen. Hän muisti, että hänellä juuri tässä pöydässä oli monesti ollut kuolettavan ikävä, mutta myös sen, että hän tässä pöydässä oli ensikerran syönyt sivistyneitten ihmisten kanssa, joitten koko ilmapiirin hän oli luullut huokuvan sivistystä ja hienostuneisuutta. Hän näki välähdyksen omasta itsestään juuri sellaisena kuin hän sinä iltana oli ollut, itsetietoinen villi, jonka jokaisesta huokosesta juoksi tuskan ja epätoivon hiki, joka oli hämmästynyt ja villiintynyt kaikesta ja jota yksin palvelijan tarjoilukin kauhistutti, ja tämä muisto sai hänet hillitsemään itsensä ja kehotti häntä esiintymään niitten tietojen arvoisesti, joita sittemmin oli saanut.

Hän katsahti Ruthiin varmuuden vuoksi samoin kuin matkustaja, jonka valtaa äkillinen hurja haaksirikon pelko, ja hän tahtoo saada selvän pelastusvälineistä. Voittona siitä kaikesta oli tullut rakkaus ja Ruth. Mikään muu ei ollut kirjojen avulla tehtyä kokeilua kestänyt. Mutta Ruth ja rakkaus olivat kokeillessa vain kirkastuneet. Rakkaus oli elämän korkein ilmaus. Luonto oli antanut hänelle suuren rakastamisen lahjan, kuten kaikille normaaleille miehille. Luonto oli käyttänyt kymmenentuhatta vuosisataa — ah, satatuhatta ja miljoonan vuosisataa — kehittääkseen ihmistä, ja hän oli sen parhain saavutus. Se oli tehnyt rakkauden hänen olentonsa keskeisimmäksi tekijäksi, lisännyt sen voimaa tuhatkertaisesti lahjoittamalla rikkaan mielikuvituksen, ja siten se oli tehnyt hänestä viimeisen päiväperhosen, joka värähteli, pehmeni ja suli. Kädet etsivät toisiaan pöydän alla hänen istuessaan Ruthin rinnalla, ja lämpimiä puristuksia vaihdettiin. Ruth katsahti häneen sivumennen, ja silmissä loisti lämmin, kirkas säteily, eikä Martin tajunnut, että tuo säteily oli heijastusta siitä, mitä Ruth oli hänen silmissään nähnyt.