"Minä olen vastustuspuoluelainen, niin täydellinen vastustuspuoluelainen, että teidän on mahdoton käsittää minun asemaani, teidän, jotka elätte sosialististen järjestelmäin valheverhossa niin kokonaan, ettette voi nähdä tuon valheverhon läpi, koska katseenne ei ole kyllin terävä. Te luulottelette itsellenne ja muille, että muka uskotte, että voimakkaan on tulevaisuus ja voimakkaalla on elämän oikeus. Minä en luulottele, minä uskon. Siinä on erotus. Kun minä olin harhaileva nuorukainen — muutamia kuukausia nuorempi — minä uskoin kuten te. Kuten näette, teidän ja teidän kaltaistenne ajatukset ovat vaikuttaneet minuun. Mutta liikemiehet ja kauppasaksat ovat sittenkin huonoja lainlaatijoita; he touhuavat ja tuhertavat ansaitaksensa vain rahaa, ja siksi minä olen eronnut heistä ja kääntynyt mielipiteiltäni ylimysvaltaiseksi. Minä olen ainoa individualisti koko tässä huoneessa. Minä en paljoa toivo valtiolta. Uskon vain voimakkaaseen mieheen, joka nousee hevosen selkään pelastaakseen kaupungin sen omalta mädäntyneeltä vähäpätöisyydeltä.
"Nietzsche oli oikeassa — en halua tuhlata aikaa selittääkseni teille, kuka Nietzsche on. Mutta oikeassa hän oli. Maailma kuuluu voimakkaille, voimakkaille, jotka ovat samalla jaloja eivätkä sotkeudu rahankeinottelijain inhottavaan sikalaumaan. Maailma kuuluu todellisille aatelismiehille, hengenaatelille, joka ei tingi missään eikä taivu lörpöttelijöitten viekoituksiin. Ja ne vielä nielaisevat teidät, te sosialistit, jotka pelkäätte sosialismia ja luulette olevanne individualisteja. Teidän nöyrä ja matala orjamoraalinne ei voi teitä pelastaa. Oh, tämä on kyllä hepreaa teille, tiedän sen, enkä tahdo kauemmin teitä vaivata sillä. Mutta muistakaa kuitenkin: koko Oaklandissa ei ole kuin puolisen tusinaa individualisteja, ja Martin Eden on yksi niistä." Hän nyökkäsi merkiksi, että hän oli puolestaan lopettanut keskustelun, ja kääntyi Ruthiin.
"Olen niukan kiihottunut tänään", hän sanoi pahoitellen. "Minä tahdonkin vain rakastaa enkä puhua." Hän ei välittänyt herra Morsesta, joka sanoi:
"Minua ei ole saatu vakuutetuksi. Kaikki sosialistit ovat jesuiittoja.
Sen voimme heille huoletta sanoa."
"Me teemme teistä vielä hyvän tasavaltalaisen", lisäsi tuomari Blount.
"Sitä ennen on kuitenkin sen ihmeellisen ratsumiehen ilmestyttävä", vastasi Martin hyvätuulisesti ja kääntyi Ruthiin.
Mutta herra Morse ei ollut tyytyväinen. Hän ei voinut pitää tulevan vävynsä laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä muodostaa itselleen terve ja säädyllinen elämänkatsomus silloin, kun viisaammat sitä hänelle selvittelivät, sillä tuon tulevan vävyn mielipiteitä hän ei voinut kunnioittaa eikä hänen luonnettaan ymmärtää. Niinpä herra Morse käänsi keskustelun Herbert Spenceriin. Tuomari Blount säesti häntä, ja Martin, joka oli höristänyt korviaan kuullessaan filosofin nimeä mainittavan, seurasi tarkasti tuomarin yrityksiä koettaa häväistä suurta ajattelijaa. Kerta kerran perästä herra Morse katsahti häneen aivan kuin sanoaksensa: "Kas siinä, poikaseni, nyt sen kuulet."
"Räkättäviä harakoita", mutisi Martin partaansa ja jatkoi keskusteluaan
Ruthin ja Arthurin kanssa.
Mutta pitkä päivätyö ja edellisen illan "pohjasakka" olivat riistäneet häneltä itsehillinnän; ja sitä paitsi hänen mieltään yhä poltti se, mitä hän oli lukenut vaunussa.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi Ruth nähdessään hänen ponnistuksensa koettaa pysyä tyynenä.