V LUKU
Hän heräsi seuraavana aamuna rusohohtoisista unistaan höyryiseen ilmaan, jossa tuntui kuohuvan saippuan ja likaisten vaatteiden haju ja joka jyrisi ja väreili kiduttavan arkielämän hyörinästä ja kiistasta. Kun hän tuli ulos huoneestaan, hän kuuli veden loiskinaa, vihaista puhetta ja torumista ja kaikuvan läjähdyksen, kun hänen sisarensa purki sisuaan johonkin monista jälkeläisistään. Lapsen kirkuna kulki hänen lävitsensä kuin puukonterä. Hän tajusi, että elämä hänen ympärillään, yksinpä ilmakin, jota hän hengitti, oli inhoittavaa ja matalaa. Miten toisenlainen, hän ajatteli, olikaan kauneuden ilmakehä, tyytyväisyys ja rauha siinä talossa, jossa Ruth eli. Siellä kaikki oli henkistä. Täällä oli kaikki aineellista ja matalaa.
"Tule tänne, Alfred", hän huudahti itkevälle lapselle pistäen kätensä housuntaskuun, jossa hänen rahansa olivat irrallaan, huolettomasti, kuten hän muutenkin suhtautui elämään. Hän pisti neljännesdollarin poikasen käteen, otti hänet syliinsä ja koetti tyynnytellä hänen nyyhkytystään. "Juokse nyt ostamaan karamelleja, mutta älä unohda antaa niistä myös sisarillesi ja veljillesi. Osta niitä, jotka kestävät kauimmin."
Hänen sisarensa kohotti punoittavat kasvonsa pesusoikosta ja katsahti häneen.
"Viisisenttinen olisi kyllä riittänyt", hän virkahti. "Mutta se on sinun tapaistasi, ei aavistustakaan rahan arvosta. Poika kyllä syö vattansa kipeäksi."
"Mitä vielä siskoseni", hän vastasi. "Minun kolikkoni pitävät kyllä huolen itsestänsä. Ellet olisi niin puuhassa, suutelisin sinua aamutervehdykseksi."
Hän tahtoi osoittaa hellyyttä tälle sisarelle, joka oli hyvä ja joka omalla tavallaan rakasti häntä, sen hän tiesi. Mutta vuosien kuluessa oli sisko menettänyt yhä enemmän ja enemmän omasta itsestään ja tullut riippuvaiseksi muista. Raskas työ, suuri lapsijoukko ja miehen lakkaamaton nalkutus olivat hänet muuttaneet, hän päätteli. Hänestä tuntui, että sisar muuttui luonteeltansa samanlaiseksi kuin ummehtuneet kasvikset, hapan suopa tai likaisenkuluneet viiden sentin rahat, joita hän kauppansa pöydältä korjaili.
"Pidä huolta aamiaisestasi", sanoi sisar karkeasti, vaikkakin hänen mielessään läikähti lämpimästi. Hänen kaikkeen maailmaan hajonneesta veljessarjastaan tämä oli aina ollut hänen suosikkinsa. "Mutta minä tahdon suudella sinua", sanoi hän äkillisessä hellyyden puuskassa.
Peukalon ja etusormen hankasella hän pyyhki kuohuvan vaahdon ensin toisesta käsivarrestaan ja sitten toisesta. Veli kiersi kätensä hänen lyllevän vartalonsa ympärille ja suuteli hänen märkiä, höyryäviä huuliansa. Kyyneleet kohosivat siskon silmiin — ehkä ei niin paljon tunteen voimasta kuin ylenmääräisen työn rasituksesta ja heikkoudesta. Hän työnsi veljen pois luotaan, mutta tämä oli jo ehtinyt huomata kosteuden hänen silmissään.
"Aamiaisesi on uunissa", virkahti sisar hätäisesti. "Jim on kai jo noussut ylös. Minun piti nousta varhain pyykille. Lähdepäs siitä nyt ja laita sitten itsesi matkaan täältä niin pian kuin suinkin. Täällä ei ole tänään erittäin kaunista, kun Tom on mennyt pois ja Bernard itse ajaa hevosta."