Masentunein mielin Martin asteli keittiöön, ja siskon tuohtuneen punakat kasvot ja löntystävä olemus polttivat kuin katkera happo hänen mieltään. Sisko olisi kyllä rakastanut häntä, jos hänellä olisi ollut siihen aikaa, hän päätteli. Mutta hänen tuli raataa kuollakseen. Bernard Higginbotham oli aika roisto tehdessään hänen elämänsä tuollaiseksi. Mutta toiselta puolen hän ei voinut olla tuntematta, ettei tuossa suudelmassa oikeastaan ollut ollut mitään suloa eikä viehätystä. Oli totta, että se oli harvinainen. Oli kulunut vuosia siitä, kun sisar oli suudellut häntä muulloin kuin hänen palatessaan pitkiltä matkoilta tai lähtiessään merille. Mutta tuo suudelma oli maistunut saippuavaahdolta, ja huulet olivat olleet veltot. Siinä ei ollut tuntunut sitä pikaista ja voimakasta vastausta, joka hänen mielestään suudelmaan kuului. Sisaren suudelma oli ollut väsyneen vaimon, jota oli rasitettu niin kauan, että hän oli unohtanut suutelemisen. Hän muisti häntä tyttönä ennen naimisiin menoa. Silloin hän jaksoi tanssia koko yön raskaan pesulaitoksessa tehdyn päivätyön jälkeen eikä häntä huolestuttanut mennä seuraavana päivänä jatkamaan raskasta työtänsä. Ja sitten hän ajatteli Ruthia ja sitä viileää suloa, joka varmaankin asusti hänen huulillaan, kuten koko hänen olemuksessaan. Hänen suudelmansa olisi, kuten hänen kädenpuristuksensa tai hänen tapansa katsoa toiseen, luja ja rehellinen. Mielikuvituksissaan hän uskalsi painaa huulensa hänen huulilleen, häntä huimasi ja hän tunsi liitelevänsä ruusustossa, joiden tuoksu täytti koko hänen olemuksensa.
Keittiössä hän tapasi Jimin, toisen täysihoitolaisen, nieleksimässä hitaasti puuroansa silmissään sairaalloinen, kaihoisa katse. Jim työskenteli eräässä vesijohtoliikkeessä, ja hänen veltot kasvonsa ja vähäinen tarmonsa, joihin liittyi melkoinen määrä tyhmyyttä, ilmaisivat, että hän kauan saisi aherrella samalla paikalla taistellessaan leipäpalastansa.
"Miksi sinä et syö?" hän kysyi, kun Martin synkin ilmein pisti lusikkansa puolikypsään, paakkuiseen kaurapuuroon. "Olitko sinä illalla taas humalassa?"
Martin pudisti päätänsä. Häntä painosti ja tympäisi tämä hirvittävä likaisuus, joka irvisteli kaikkialta vastaan. Sen vuoksi tuntui Ruth Morse kaukaisemmalta kuin koskaan ennen.
"Minäpä olin", jatkoi Jim kerskuen ja hermostuneesti nauraa hykertäen. "Minä olin täysi kuin tynnyri. Oh, tyttö oli ihana! Billy saattoi minut kotiin."
Martin nyökkäsi merkiksi, että hän kuunteli — hänen tapansa oli kuunnella, puhuipa hänelle kuka hyvänsä — ja kaatoi kuppiin haaleata kahvia.
"Menetkö Lotusklubille tansseihin tänä iltana?" kysyi Jim. "Siellä tarjotaan olutta, ja jos ne Temescalin roistot tulevat, saattaa siellä syntyä tappelu. Mutta siitä minä kyllä en välitä. Joka tapauksessa aion viedä tyttöni mukana. Saakeli, miltä minun suuni maistuu!"
Hän irvisteli ja väänteli naamaansa koettaen huuhtoa pahan maun pois haalealla kahvilla.
"Tunnetko sinä Julian?"
Martin pudisti päätänsä.