"On." Ruth puhui hiljaa, tyynesti ja varmasti. "Se on tapahtunut minun omasta vapaasta tahdostani. Sinä olet häväissyt minua niin, että en kehtaa näyttäytyä ystävilleni. He puhuvat kaikki minusta, tiedän sen. Se on kaikki, mitä voin sanoa. Sinä olet tehnyt minut hyvin onnettomaksi, enkä enää milloinkaan tahdo nähdä sinua."
"Ystävät! Juorut! Sanomalehden väärät selostukset! Totisesti sellaiset seikat eivät ole voimakkaammat kuin rakkaus. Minä voin vain uskoa, ettet sinä ole milloinkaan minua rakastanut."
Ruthin kalpeat kasvot karahtivat punaisiksi.
"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?" ihmetteli Ruth hiljaa.
"Martin, sinä et tiedä, mitä sinä puhut. Minä en ole, kuten tavalliset."
"Te näette, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä teidän kanssanne", kuohahti Norman vieden Ruthin mukanaan.
Martin seisoi käytävän sivulla antaen heidän astua ohi ja etsien taskustaan paperia ja tupakkaa, jota siellä ei ollut.
Oli pitkä matka Pohjois-Oaklandiin, mutta vasta kun hän nousi portaita ja astui omaan huoneeseensa hänelle selvisi, että hän oli kävellyt sen. Hän löysi itsensä istumassa sängyn reunalla ja tuijottelemassa ympärilleen kuin herännyt unissakävijä. Hän huomasi "Myöhästyneen" pöydällänsä, veti tuolin lähemmäksi ja kurkotti kynän. Hänen luonteessaan oli ehdoton vaatimus tehdä kaikki loppuun. Tässä oli jotakin keskeneräistä. Sen oli jokin muu tärkeämpi sysännyt syrjään. Nyt tuo jokin muu oli saatu päätökseen, ja hänen tuli lopettaa myös tämä. Mitä hän sen jälkeen tekisi, sitä hän ei tiennyt. Hän tiesi vain, että yksi ikäkausi hänen elämässään oli kulunut loppuun, ja hän tarttui työhön välittämättä siitä sen enempää. Hän ei huolehtinut tulevaisuudesta. Hän kyllä saisi liiankin pian tietää, mitä se toisi tullessaan. Olkoonpa se mitä tahansa, sillä ei väliä. Millään ei ollut väliä.
Viisi päivää hän kirjoitti "Myöhästynyttänsä" käymättä missään, näkemättä ketään ja syöden sangen huonosti. Kuudennen päivän aamuna postinkantaja toi hänelle ohuen kirjeen Parthenonin toimittajalta. Ensi silmäys ilmaisi hänelle, että "Päiväperhonen" oli hyväksytty. "Me olemme antaneet runon herra Cartwright Brucen arvosteltavaksi", kirjoitti toimittaja, "ja hänen lausuntonsa on niin suotuisa, ettemme voi päästää runoa käsistämme. Mitä runon julkaisemiseen tulee, olemme ajatelleet painaa sen elokuun numeroon, koska heinäkuun numero on jo valmis. Pyydämme teitä lausumaan herra Brissendenille terveisemme ja kiitoksemme. Pyydämme samalla, että lähettäisitte ensi postissa hänen valokuvansa ja muutamia elämäkerrallisia tietoja. Jos meidän tarjouksemme on epätyydyttävä, olkaa hyvä ja sähköttäkää meille heti ilmoittaen, mitä pidätte kohtuullisena korvauksena."
Koska tuo tarjous oli kolmesataaviisikymmentä dollaria, Martin piti sähköttämistä tarpeettomana. Sitä paitsi, hänen tuli hankkia Brissendenin myöntymys. No niin, hän oli sittenkin ollut oikeassa. Siinä oli kuitenkin yksi aikakauskirjan toimittaja, joka ymmärsi todellisen runon arvon, kun vain näki sen. Ja korvaus oli loistava, vaikkapa olikin kysymys vuosisadan parhaasta runoelmasta. Cartwright Brucesta Martin tiesi, että hän oli ainoa arvostelija, jonka mielipidettä Brissenden piti jossain arvossa.
Martin ajoi raitiovaunulla, ja kun hän katseli taloja ja poikkikatuja, jotka vilahtelivat ohi, hän tunsi mielipahaa, ettei hän ollut enemmän ihastunut ja kiihtynyt ystävänsä menestyksestä eikä hänen omasta osuudestaan siinä. Yhdysvaltain ehkä huomatuin arvostelija oli antanut kiittävän lausunnon, samalla kun hänen oma varma uskonsa, että todella arvokas tuotanto kyllä pääsisi julkisuuteen, oli osoittautunut oikeaksi. Mutta innostuksen kevät oli menettänyt tuoreutensa hänessä, ja hän tunsi, että huoli nähdä Brissenden oli hänessä suurempi kuin halu viedä hyviä uutisia. Parthenonin hyväksyvä kirje oli muistuttanut hänelle, ettei hän ollut nähnyt Brissendeniä viiteen päivään eikä kertaakaan ajatellut häntä, niin kokonaan hän oli antautunut valmistamaan "Myöhästynyttänsä". Ensi kertaa Martin tajusi, että hän oli ollut kuin lumoissa, ja häntä hävetti, että hän niin kokonaan oli unohtanut ystävänsä. Mutta häpeäkään ei polttanut erittäin kirvelevästi. Hän oli tunnoton kaikille muille mielenliikkeille, paitsi sille taiteelliselle antaumukselle, joka hänet oli vallannut hänen kirjoittaessaan "Myöhästynyttään". Kaikki muut asiat olivat saaneet väistyä. Hän oli ollut haltiotilassa ja oli yhä vieläkin. Kaikki tuo elämä, jonka ohi raitiovaunu kiisi, tuntui kaukaiselta ja epätodelliselta, ja häntä olisi vähän liikuttanut ja hämmästyttänyt, jos tuo suuri, kivinen kirkontorni, jonka ohi he kulkivat, olisi suistunut alas ja murskannut hänet allensa.