"Myöhästynyt" oli yhä unohdettuna pöydällä. Kaikki käsikirjoitukset olivat maailmalta palanneet ja lepäsivät nyt hänen pöytänsä alla. Yksi ainoa käsikirjoitus oli vielä matkalla, ja se oli Brissendenin "Päiväperhonen". Hänen pyöränsä ja musta pukunsa olivat pantissa, ja kirjoituskoneesta vaadittiin taas tiukkaan vuokraa. Mutta sellaiset asiat eivät vaivanneet häntä enää. Hänen tuli saada uusi suunta, mutta ennen kuin se selviäisi, täytyisi hänen elämänsä seistä paikallaan.
Monen monituisen viikon perästä muutos vihdoin tapahtui. Hän tapasi Ruthin kadulla. Oli kyllä totta, että hän oli veljensä Normanin seurassa, että he koettivat olla tuntematta häntä ja että Norman koetti asettua hänen ja Ruthin väliin.
"Ellette anna minun sisareni olla rauhassa, minä kutsun poliisin", uhkasi Norman. "Hän ei tahdo puhua teidän kanssanne, ja teidän tunkeilevaisuutenne on loukkaus."
"Ellette muuta käytöstänne, te saatte kutsua poliisin, mutta silloin te saatte myös nimenne sanomalehteen", vastasi Martin käskevästi. "Ja nyt pois tieltä ja hakekaa poliisi, jos haluatte. Minä tahdon puhua Ruthin kanssa."
"Minä tahdon kuulla sen sinun omilta huuliltasi", hän sanoi Ruthille.
Ruth oli kalpea ja vapisi, mutta hän ponnisti pysyäkseen tyynenä ja katsoi kysyvästi häneen.
"Vastaus siihen kysymykseen, jonka minä kirjeessä tein", lisäsi Martin hellittämättä.
Norman teki kärsimättömän eleen, mutta Ruth hillitsi häntä pikaisella silmäyksellä.
Hän pudisti päätään.
"Onko kaikki tämä tapahtunut sinun omasta vapaasta tahdostasi?" kysyi
Martin.