Hän luki huolellisesti kirjeen uudestaan ja istui sitten vastaamaan. Hän kertoi, mitä hän oli sanonut sosialistien kokouksessa, osoittaen, että se oli aivan päinvastaista, mitä oli pantu hänen suuhunsa. Kirjeen lopussa hän oli vain "rakkaudesta hullu", joka kiihkeästi rukoili rakkautta. "Vastaa minulle", hän pyysi, "ja vastauksessasi sinun tarvitsee sanoa vain yksi asia. Rakastatko sinä minua? Siinä kaikki — etkö tahdo vastata minulle tuohon ainoaan kysymykseen?"
Mutta vastausta ei tullut seuraavana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan. "Myöhästynyt" oli koskemattomana pöydällä, ja joka päivä tuli palautettujen käsikirjoitusten kasa pöydän alla yhä suuremmaksi. Ensi kerran vaivasi Martinia unettomuus, ja hän mietti ja kieri levottomana vuoteellaan. Kolme kertaa hän kävi Morsen talossa, mutta palvelija, joka tuli avaamaan, palautti hänet takaisin. Brissenden makasi sairaana hotellissaan ollen liian heikko liikkumaan ulkona, ja vaikka Martin usein oli hänen luonaan, ei hän kuitenkaan tahtonut raskauttaa häntä omilla suruillaan.
Martinin huolet olivat monet. Seuraukset tuon sanomalehtilähetin urotyöstä olivat suuremmat kuin Martin saattoi aavistaakaan. Portugalilainen sekatavarakauppias kielsi häneltä kaiken luoton, kun taas vihanneskauppias, joka oli amerikkalainen ja ylpeä siitä, oli sanonut häntä isänmaan kavaltajaksi ja kieltäytynyt olemasta missään tekemisissä hänen kanssaan — olipa isänmaallisessa kiihkossansa mennyt niin pitkälle, että veti ristin Martinin ostoksien yli ja kielsi häntä koskaan yrittämästäkään maksaa. Naapurien keskusteluista säteilivät samat tunteet, ja pärjääjäin kiihko kuohui korkealla. Kukaan ei tahtonut olla missään tekemisissä sosialistisen kavaltajan kanssa. Maria rukka oli epäröivä ja pelkäsi, mutta hän pysyi kuitenkin puolueettomana. Naapurien lapset olivat vapautuneet siitä kunnioituksen tunteesta Martinia kohtaan, jonka noiden kerrallisten loistovaunujen vierailu oli herättänyt, ja etäämpää he kutsuivat häntä "kiertolaiseksi" ja "jätkäksi". Silvan tenavat puolustivat häntä kuitenkin uskollisesti, käyden monta urheata taistelua hänen kunniansa puolesta, ja mustat silmät ja veriset nenät tulivat säännöllisiksi lisäten yhä Marian huolia ja epätietoisuutta.
Kerran Martin tapasi Gertruden kadulla Oaklandissa ja sai vahvistuksen entiselle otaksumalleen — että Bernard Higginbotham oli raivoissaan hänelle, kun hän oli saattanut perheen häpeään, ja kieltänyt häntä astumasta jalallaan hänen taloonsa.
"Miksi sinä et lähde tiehesi, Martin?" oli Gertrude pyytäen puhellut.
"Lähde pois täältä ja koeta saada jotain tointa jostain muualta.
Myöhemmin, kun kaikki asettuu, voit palata takaisin."
Martin pudisti päätä, mutta ei selittänyt mitään. Kuinka hän voisi selittää? Hän katseli kauhuissaan sitä ääretöntä henkistä kuilua, joka oli avautunut hänen ja hänen sukulaistensa välille. Hän ei voisi enää koskaan astua sen yli ja selittää heille kantaansa, nietzscheläistä kantaansa sosialismiin nähden. Ei ollut mitään sellaisia sanoja englannin kielessä eikä missään kielessä, jotka olisivat voineet selittää hänen käytöksensä kyllin tajuttavasti heille. Heidän korkein suunnitelmansa häneen nähden oli, että hänen tuli ottaa jokin toimi. Se oli heidän ajatustensa ensimmäinen ja viimeinen loppupäätös. "Ota toimi!" — "Mene työhön!" Onnettomat, tyhmät orjat! hän ajatteli, kun hänen sisarensa puhui. Eipä ollut ihme, että maailma kuului voimakkaille. Orjat elivät oman orjuutensa kiroissa. Joku toimi oli heille kultainen jumalankuva, jonka eteen he lankesivat ja jota palvelivat.
Hän pudisti päätään uudestaan, kun Gertrude tarjosi hänelle rahaa, vaikka hän tiesi, että hänen samana päivänä tulisi tehdä matka panttilainastoon.
"Älä tule Bernardin lähettyville nyt", neuvoi sisar. "Muutaman kuukauden kuluttua, kun hän on vähän jäähtynyt, voit kyllä tulla hänelle ajomieheksi, jos haluat. Jos tahdot tavata minua, lähetä vain sana, ja minä tulen. Älä unohda sitä."
Hän lähti ääneensä itkien, ja murhe viilsi Martinin sydäntä hänen katsellessaan sisaren puuskutusta ja raskasta, löntystävää käyntiä. Kun hän katseli häntä, tuntui koko nietzscheläinen rakennus vapisevan perustuksillaan. Orjaluokka abstraktisena käsitteenä oli kyllä samantekevä, mutta ei saattanut aivan tyynenä katsella, kun orjamieli tuotiin omaan perheeseen. Jos oli olemassa yksikään vahvemman sortama orja, oli se juuri hänen oma sisarensa Gertrude. Hän naurahti katkerasti tälle mielijohteelle. Olipa hän kelpo nietzscheläinen, joka antoi ensimmäisen hentomielisen tunteen järkyttää elämänkäsitystään, — antaa tuon saman halveksitun orjamoraalin järkyttää itseään tuntui surkuteltavalta, vaikka säälin kohde olikin hänen oma sisarensa. Todelliset jalot ihmiset olivat säälin ja myötätunnon yläpuolella. Sääli ja myötätunto olivat syntyneet orjain maakuopissa, eivätkä ne olleet muuta kuin viheliäisen, valittavan raukan tuskaa ja hikeä.