"Niin, saadakseen selitystä minulta, jota hän on loukannut ja vahingoittanut. Kauppiaani epäilemättä kieltää minulta nyt kaiken luoton. Pahinta kaikesta on, että tuo poikapaha jatkaa tuohon suuntaan, kunnes kehittyy ensiluokkaiseksi sanomalehtimieheksi, ja silloin hän on myös ensiluokkainen roisto."

"Mutta vielähän on aikaa", väitti Brissenden. "Kukapa tietää, eikö teistä tullut vähäpätöinen välikappale hänen pelastamisekseen. Miksi te ette antanut minun huitaista häntä yhtä ainoata kertaa? Se olisi suuresti minua huvittanut."

"Minä annan ottaa teidät kiinni, te roistot", nyyhkytti tuo erehtynyt sielu.

"Ei, hänen suunsa oli liian kaunis ja liian heikko", Martin pudisti surullisesti päätä. "Pelkään, että olen turruttanut käteni turhan vuoksi. Tuo nuori mies ei enää parane. Hänestä tulee ajan oloon suuri ja onnistunut sanomalehtimies. Hänellä ei ole omaatuntoa. Se yksin tekee hänet suureksi."

Nyt harppasi nuorukainen ovelle pitäen kiirettä pelätessään, että
Brissenden voisi huitaista häntä pullolla selkään.

Seuraavan päivän sanomalehdestä Martin sai oppia itsestään melkoisen paljon asioita, jotka olivat hänelle uusia. "Me olemme yhteiskunnan vannoutuneita vihamiehiä", huomasi hän sanoneensa palstan pituisessa haastattelussa. "Ei, me emme ole anarkisteja, vaan sosialisteja." Kun kirjeenvaihtaja oli huomauttanut, ettei näiden molempien koulujen välillä näyttänyt olevan kovin suuria eroja, Martin oli kohauttanut olkapäitään hiljaisen myöntymisen merkiksi. Hänen kasvonsa oli kuvattu epämuodostuneiksi, ja niillä sanottiin ilmenevän selvät rappeutuneisuuden merkit. Erittäin huomattavat olivat hänen vasaramaiset kätensä ja villi hohto hänen veripunaisissa silmissään.

Martin sai myös tietää, että hän joka ilta puhui työväelle City Hall Parkissa ja että hän kaikista niistä anarkisteista ja agitaattoreista, jotka siellä kansaa villitsivät, veti puheillaan puoleensa kaikista enimmän kuulijoita. Poikavekara oli kuvannut erinomaisen tarkasti hänen pientä huonettaan, öljykeitintä ja ainoata tuolia, jolla istui kuolemanhaamuksi kulunut kiertolainen, joka piti toiselle seuraa ja näytti kuin olisi juuri päässyt kahdenkymmenen vuoden ankarasta pakkotyöstä.

Nuorukainen oli ollut ahkerassa toimessa. Hän oli nuuskinut ympäri ja saanut selville Martinin perhehistorian, hankkinut valokuvan Higginbothamin liikkeestä, Bernard Higginbothamin seisomassa liikkeensä ovella. Tätä herrasmiestä kuvailtiin nerokkaaksi, arvossapidetyksi liikemieheksi, joka ei voinut sietää lankonsa sosialistisia mielipiteitä eikä muutenkaan kärsinyt lankoansa, joka on laiska tyhjäntoimittaja eikä ole viitsinyt ottaa edes mitään tointa, vaikka sellaisia on hänelle tarjottu, ja on siis omansa vankilan asukkaaksi. Hermann von Schmidtiä, Marian miestä, oli myös haastateltu. Hän oli nimittänyt Martinia perheen mustaksi lampaaksi, joka oli heille häpeäksi. "Hän kyllä yritti taivuttaa minuakin, mutta minä tein siitä lopun nopeasti ja varmasti", oli von Schmidt sanonut kirjeenvaihtajalle. "Nyt hän ei enää kiertele täällä. Mies, joka ei tahdo tehdä työtä, ei ole oikea, sanokaa minun sanoneen."

Tällä kertaa Martin raivostui täydellä todella. Brissenden koetti katsoa asiaa hassun pilan kannalta, mutta ei voinut rauhoittaa Martinia, joka tiesi, ettei olisi helppoa selittää tuota Ruthille. Mitä isään tulee, hän tiesi hänen olevan poissa suunniltaan riemusta ja tekevän parhaansa purkaakseen heidän kihlauksensa. Kuinka paljon hän todellakin kykenisi tekemään, sen sai Martin pian kokea. Iltapäivän posti toi kirjeen Ruthilta. Martin avasi sen onnettomuutta aavistaen portilla, jossa oli ottanut sen postinkantajalta. Hänen lukiessaan käsi meni taskuun ottaaksensa esille tupakkaa ja paperia, kuten ennen savukkeitten aikakaudella. Hän ei tajunnut, oliko tasku tyhjä, vai oliko hän löytänyt savuketarpeita.

Se ei ollut mikään kiihkomielinen kirje. Ei siinä ollut pienintäkään jälkeä vihasta. Mutta koko ajan, ensimmäisestä rivistä alkaen, huokui siitä suru ja pettymys. Ruth oli odottanut parempaa häneltä. Hän oli luullut, että Martin olisi voittanut nuoruutensa viileyden, että hänen rakkautensa olisi ollut kyllin arvokas herättämään hänessä halua vakavaan, säädylliseen elämään. Nyt olivat hänen vanhempansa tehneet varman päätöksensä ja käskeneet hänen purkaa kihlauksensa. Hänen täytyi myöntää, että he tässä olivat oikeassa. Heidän liittonsa ei kuitenkaan koskaan tulisi onnelliseksi. Se oli onneton alusta alkaen. Yhden ainoan nuhteen hän oli sovittanut kirjeeseen, mutta se olikin kyllin katkera Martinille. "Kunpa sinä olisit tahtonut ottaa vastaan jonkin toimen ja tehdä itsestäsi jotakin!" hän kirjoitti. "Mutta se ei saanut tapahtua. Sinun entinen elämäsi on ollut liian villi ja säännötön. Minä voin ymmärtää, ettei sinua saata siitä moittia. Sinä voit toimia vain luonteesi ja aikaisempien tottumuksiesi mukaan. Minä en siis moiti sinua, Martin. Muista se. Se oli vain ikävä erehdys. Kuten isä ja äiti sanovat, me emme ole luodut toisillemme, ja meidän tulisi olla onnellisia, että olemme huomanneet tämän ajoissa… Ei ole tarpeellista, että sinä koetat tavata minua enää", hän sanoi lopettaessaan. "Se olisi tuskallista meille molemmille yhtä paljon kuin minun äidillenikin. Minä tunnen, että minä, asiain näin ollen, olen jo tuottanut hänelle kyllin suurta surua ja tuskaa. Tulee vaatimaan paljon huolta ja ponnistusta, ennen kuin voi sen sovittaa."