"Mitä, jos minä antaisin kämmenellä?" kysyi Martin.
Brissenden mietti hetkisen ja nyökkäsi sitten.
Samassa Martin oli istahtanut vuoteen reunalle reportterinalku vatsallaan hänen polvillaan.
"Älkää purko", varoitti Martin, "tai muuten minä annan iskun naamaanne.
Olisi sääli tuollaista koreaa naamaa."
Hänen kohotettu kätensä putosi ja sen jälkeen nousi ja putosi vilkkaassa tahdissa. Vekara ponnisteli, kiroili ja kiemurteli, mutta ei yrittänytkään purra. Brissenden katsoi tyynenä sivulta, vaikka kerran hän kiihottuneena tarttui viskipulloon ja pyysi: "Antakaa minun vetää sitä yhden ainoan kerran."
"Vahinko, että käteni on uupunut", sanoi Martin, kun hän vihdoin lopetti. "Se on aivan hervoton."
Hän nosti kirjeenvaihtajan pystyyn ja asetti hänet sängynreunalle istumaan.
"Minä annan vangita teidät tästä", mutisi poika hammasta purren nöyryytyksen kyynelten juostessa hänen tuohtuneita poskiaan pitkin. "Vielä te siitä hikoilette. Saattepa nähdä!"
"Kaunis otus!" huomautti Martin. "Hän ei huomaa, että hän on joutunut luisumaan alamäkeä. Ei ole oikein, ei rehellistä eikä miehekästä valehdella lähimmäisestään sillä tavalla kuin hän on tehnyt, eikä hän edes tiedä sitä."
"Hän on tullut tänne saadakseen sen selville?" Brissenden virkahti hetkisen äänettömyyden jälkeen.