"Niin, viisi päivää sitten."
"Oh", virkahti Martin lähtiessään.
Hän pysähtyi sähkölennätinasemalle ja lähetti sähkösanoman Parthenonille kehottaen heitä julkaisemaan runon. Hänellä oli taskussaan vain viisi senttiä kotimatkan lippua varten, ja siksi hän lähetti sähkösanoman vastaanottajan maksettavaksi.
Päästyään huoneeseensa hän jatkoi kirjoitustaan. Päivät ja yöt tulivat ja menivät, ja yhä hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti. Hän ei käynyt missään, lukuunottamatta panttilainaajaa, ei verrytellyt ruumistaan ja söi säännöllisesti, kun oli nälkä ja hänellä oli jotakin keittämistä, ja yhtä säännöllisesti oli ilman, kun ei ollut mitään keittämistä. Vaikka kertomus oli suunniteltu luku luvulta, näki hän siitä huolimatta mahdollisuuksia lisätä esityksen vaikuttavuutta, vaikka se jatkoikin juttua kahdellakymmenellä tuhannella sanalla. Eipä silti, että olisi ollut ainoatakaan elävää sielua, jonka vuoksi olisi tehnyt mieli suorittaa työ mahdollisimman hyvin, mutta siitä huolimatta hänen taiteilijavaistonsa pakotti häntä tekemään sen hyvin. Hän teki työtä kuin taikavalossa, kokonaan erotettuna ympäröivästä maailmasta, tuntien kuin olisi aaveena kohonnut kaikkien näiden entisen elämänsä kääpiöitten yläpuolelle. Hän muisti jonkun sanoneen, että aave on kuolleen miehen henki, jolla ei ole kyllin tajuntaa tietää, että hän on kuollut; ja hän pysähtyi hetkiseksi miettimään, oliko hän todellakin kuollut eikä tiennyt sitä.
Vihdoin tuli päivä, jolloin "Myöhästynyt" oli valmis. Kirjoituskoneen vuokraajan lähetti oli tullut hakemaan pois konetta ja istui odottamassa sängyn laidalla sillä aikaa kun Martin istui ainoalla tuolilla ja kirjoitti loppuluvun viimeistä sivua. "Loppu" hän kirjoitti alle isoilla kirjaimilla, ja hän itsekin oli lopussa. Hän näki kirjoituskonetta kannettavan ulos ovesta, tunsi helpotusta ja hoippui vuoteen luo laskeutuen pitkäkseen. Nälkä huimasi häntä. Ruokaa hän ei ollut saanut kolmeenkymmeneenkuuteen tuntiin, mutta sitä hän ei ajatellut. Hän makasi selällään silmät ummessa eikä ajatellut yhtään mitään, jolloin hämäryys tai huumaus hitaasti verhosi hänet vieden hänen tajuntansa. Puolitajutonna hän alkoi ääneen kerrata säkeitä, joita Brissenden oli usein mielellänsä lausunut hänelle. Maria seisoi oven takana kuunnellen tuskaisena tuota yksitoikkoista, valittavaa ääntä. Sanat itsessään eivät hänelle paljoa merkinneet, mutta enemmän vaikutti Martinin lausumistapa. "Olen valmis" oli kertosäe tuossa runossa.
"Olen valmis — — Vaikene, kantelo, oi. Ohi on kohta jo laulu ja soitto. Hohtaa jo lehdissä purppurakoitto, päivän on varjoista voitto. Olen valmis — — Vaikene, kantelo, oi. Kerran mä lauloin kuin keväinen rastas, kaiku kuin ystävä vuorilta vastas; nyt olen mykkä. Väsynyt olen kuin kulu vaate, laulu on laannut kuin kuollut aate, rinnassan' sävel ei soi. Olen valmis — — Vaikene, kantelo, oi!"
Maria ei voinut kestää kauempaa. Hän riensi uunin luo, jossa täytti maljan keitolla koettaen panna siihen niin paljon lihapalasia ja kasviksia kuin suinkin sai kapustallaan padan pohjalta haalituksi. Martin nousi istualleen ja alkoi syödä vakuuttaen välillä Marialle, ettei hän ollut puhunut unissa ja ettei hänessä ollut kuumetta.
Marian lähdettyä hän istui synkkänä sängyssä katsellen ympärilleen elottomin silmin, jotka eivät mitään nähneet, kunnes vihdoin valo välähti hänen pimenneissä aivoissaan, ja hän huomasi repeytyneestä kääreestä pistävän aikakauskirjan, joka oli tullut aamupostissa ja oli vielä avaamattomana pöydällä. "Se on Parthenon", hän ajatteli — "Parthenonin elokuun numero — ja siinä on tietysti 'Päiväperhonen'. Jospa vain Brissenden olisi täällä!"
Hän käänteli lehtiä, mutta äkkiä hän pysähtyi. "Päiväperhonen" oli koristeltu komealla johtokirjoituksella ja vertauskuvallisilla reunapiirroksilla. Toisella puolen päällekirjoitusta oli Brissendenin valokuva; ja toisella puolen herra John Valuen, brittiläisen lähettilään, valokuva. Erityinen toimituksen huomautus kertoi herra John Valuen sanoneen, ettei Amerikassa ole ainoatakaan runoilijaa, ja julkaistessaan "Päiväperhosen" Parthenon huudahti: "Kas tässä, herra John Value, lukekaa tämä!" Cartwright Brucea pidettiin Amerikan suurimpana arvostelijana ja lainattiin hänen lausuntonsa, että "Päiväperhonen" oli suurin runo, mitä Amerikassa on kirjoitettu. Lopuksi toimitus huomautti: "Me emme ole vielä lausuneet lopullista arvosteluamme (Päiväperhosesta), ehkäpä me emme koskaan kykene tekemään sitä. Mutta me olemme usein lukeneet tuota ihanaa runoa, ihmetellen sen sanoja ja niiden järjestystä kysellen, mistä herra Brissenden on saanut ne ja kuinka hän saattoi ne liittää yhteen." Sitten seurasi runo.
"Olipa hyvä, että sinä kuolit, vanha Briss parka", mutisi Martin antaen vihkon liukua polviensa välitse lattialle.