Tuo halpahintaisuus ja typeryys oli iljettävä, mutta Martin huomasi kuitenkin välinpitämättömyydellä, ettei se ellottanut häntä kyllin kauheasti. Hän toivoi, että hän voisi raivostua, mutta ei tuntenut kyllin suurta tarmoa voidakseen yrittää. Hän oli liian lamaantunut. Hänen verensä oli liian jähmettynyt voidakseen kiihtyä vihan vimmoihin. Ja sittenkin, mitä se hyödyttäisi? Tuo esiintyminen oli vain sen poroporvallisen seuraelämän ilmaus, jota Brissenden oli niin suunnattomasti halveksinut.

"Briss parka", huokasi Martin, "hän ei antaisi minulle koskaan anteeksi."

Nousten ponnistaen paikaltansa hän otti laatikon, jossa hänellä oli ollut konekirjoituspaperia. Tutkiessaan, mitä siellä oli, hän löysi sieltä yhdeksän runoa, jotka Brissenden oli kirjoittanut. Ne hän repi pitkittäin ja poikittain ja heitti paperikoriin. Hän teki sen hitaasti, ja saatuaan sen suoritetuksi hän istui sänkynsä reunalle ja tuijotti ontosti eteensä.

Kauanko hän siinä istui, ei hän tiennyt, kunnes äkkiä hänen sisäisten silmäinsä eteen ilmestyi pitkänä, valkoisena viivana taivaanranta. Sepä oli ihmeellistä. Mutta hänen tarkastaessaan se muuttui selvemmäksi, ja hän huomasi, että se oli koralliriutta, joka ikään kuin savusi Etelämeren mahtavien aaltojen sitä huuhdellessa. Etempänä, missä aallot murtuivat ulompiin koralliriuttoihin, hän keksi pienen, ulkohankaisen veneen. Veneen perässä hän huomasi nuoren pronssinvärisen jumalan loistavassa purppurapuvussa meloskelevan venettä. Hän tunsi hänet. Hän oli Moti, Tati-päällikön nuorin poika, ja tämä oli Tahiti, ja tuon savuavan riutan takana oli Paparan suloinen maa, ja päällikön ruohoinen asumus oli siellä virran suulla. Oli ilta, ja Moti oli matkalla kotiin kalastusretkeltä. Hän odotti suurta aaltoa, joka heittäisi hänen veneensä riutan yli. Sitten hän näki itsensä istumassa veneen kokalla, kuten hän oli istunut muinaisina päivinä pitäen airoja valmiina ja odottaen Motin kehotusta painaakseen vauhdilla ne turkoosinhohtavaan laineeseen, kun se kuohahtaisi heidän takanaan. Kohta hän taas ei ollut syrjästäkatsoja, vaan hän oli todellakin veneessä; Moti huusi; molemmat he kaikin voimin huhtoivat airoilla, keinuen korkean lentävän turkoosiaallon harjalla. Kuohuessaan aalto lauloi ja vonkui kuin laivan pilli, ilma oli täynnä aaltojen heittämiä hyrskyjä, kuului ruske ja kohina, ja pitkät, pitkät kaiut vastasivat niihin, ja vene heittäytyi suojatun lahden tyyneen veteen. Moti nauroi ja pudisti suolaveden silmistään, ja yhdessä he sousivat hohtavalle koralliniemelle, jossa Tatin ruohoasumuksen seinät välkkyivät pähkinäpuitten välitse ilta-auringon kultaisessa valossa.

Kuva häipyi, ja hänen silmäinsä edessä oli vain hänen surkea, täyteen ahdettu huoneensa. Hän ponnisti turhaan saadakseen uudestaan Tahitin silmäinsä eteen. Hän tiesi, että siellä laulettiin puitten varjossa ja että immet tanssivat kuutamossa, mutta hän ei voinut saada heitä silmäinsä eteen. Hän näki vain pienen kirjoituspöydän, tyhjän sijan, jossa kirjoituskone oli ollut, ja pesemättömän akkunapielen. Valittaen hän sulki silmänsä ja nukkui.

XVII LUKU

Hän nukkui raskaasti koko yön eikä avannut silmiään ennen kuin postinkantaja saapui aamukierrollaan häntä tervehtimään. Martin tunsi itsensä väsyneeksi ja välinpitämättömäksi ja silmäili huolimattomasti kirjeitään. Eräs ohut kirje joltakin ryöväriaikakauskirjalta toi hänelle shekin, jonka summa oli kaksikymmentäkaksi dollaria. Hän oli karhunnut sitä puolitoista vuotta. Hän huomasi tuon summan välinpitämättömänä. Ennen aikaan oli maksuosoitusten saaminen herättänyt ihmeellisen riemun hänen mielessään, mutta se aika oli nyt mennyt. Silloin ne olivat merkinneet ihania lupauksia ja suurempia mahdollisuuksia. Nyt tuo maksuosoitus merkitsi kahtakymmentäkahta dollaria — siinä kaikki — ja hän saattoi ostaa sillä jotakin syötävää.

Muuan newyorkilainen viikkolehti oli lähettänyt samassa postissa maksuksi eräästä hänen leikillisestä runostaan, joka oli painettu kuukausia sitten, kymmenen dollarin maksuosoituksen. Mieleen johtui ajatus, jota hän tyynesti harkitsi. Hän ei tiennyt, mitä hän aikoi tehdä, eikä hän tuntenut kiirettä tehdä mitään. Sittenkin hänen täytyi elää. Hänellä oli kuitenkin useita velkoja. Mahtaisikohan olla viisasta pääoman käyttöä ostaa postimerkkejä tuohon suunnattomaan käsikirjoituskasaan, joka pöydän alla odotti päästäkseen matkalle? Ehkä niistä joku taaskin hyväksyttäisiin. Se auttaisi häntä elämään. Hän päätti sijoittaa pääomansa, ja muutettuaan sekit rahaksi eräässä Oaklandin pankissa hän osti kymmenellä dollarilla postimerkkejä. Ajatus mennä kotiin keittämään ruokaa pienessä, ikävässä huoneessa tuntui äärimmäisen vastenmieliseltä. Ensi kertaa elämässään hän viivytteli velkainsa maksua. Hän tiesi, että hän omassa huoneessaan saattoi valmistaa ravitsevan aterian, joka tulisi maksamaan viidestätoista kahteenkymmeneen senttiin. Mutta sen sijaan hän kuitenkin meni Forum kahvilaan — ja tilasi aamiaisen, joka maksoi kaksi dollaria. Hän antoi tarjoilijalle kaksikymmentäviisi senttiä ja tuhlasi viisikymmentä senttiä ostaessaan laatikollisen egyptiläisiä sikareja. Nyt hän tupakoi ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Ruth oli pyytänyt häntä lopettamaan. Mutta nyt hän ei nähnyt mitään syytä, miksi hän ei tupakoisi, ja sitä paitsi hänen teki mielensä tupakoida. Ja mitäpä arvoa rahalla oli? Viidellä sentillä hän olisi voinut ostaa paketin ruohotupakkaa ja pakan ruskeata paperia, josta olisi voinut kiertää neljäkymmentä savuketta — mutta entä sitten? Rahalla ei ollut hänelle mitään merkitystä nyt, lukuunottamatta sitä, että sillä saattoi heti maksaa. Hän oli kartaton ja peräsimetön, eikä hänellä ollut mitään satamaa johon ohjata, sillä hän oli joutunut ajelehtimaan elämänsä viimeisiä päiviä, elämän, joka oli hänelle tuska.

Päivät kuluivat jotenkuten, ja hän nukkui säännöllisesti kahdeksan tuntia joka yö. Vaikka hän nyt odottikin lisää maksuosoituksia, hän söi japanilaisissa ravintoloissa, joissa ateria tarjottiin kymmenellä sentillä, mutta siitä huolimatta hänen nälkiintynyt ruumiinsa täyttyi ja poskien kuopat pyöristyivät. Hän ei enää kiduttanut itseään liian vähällä unella, ylenmääräisellä työllä eikä liiallisilla opinnoilla. Hän ei kirjoittanut mitään, ja kirjat olivat suljetut. Hän teki pitkiä kävelymatkoja aina vuoristoon asti ja maleksi pitkiä tunteja hiljaisissa puistoissa. Hänellä ei ollut ystäviä eikä tuttavia, eikä hänen tehnyt mielensä hankkia niitä. Siihen hänellä ei ollut mitään taipumusta. Hän odotti jotakin ihmeellistä sysäystä, vaikkei tiennyt, mistä, joka panisi hänen pysähtyneen elämänsä uudestaan liikkeelle. Ja niin hänen elämänsä kulki alaspäin, tarkoituksettomana, tyhjänä ja laiskotellen.

Kerran hän pistäytyi San Franciscoon tervehtiäkseen "todellista pohjasakkaa", mutta viime hetkenä, kun hän jo seisoi portaitten yläpäässä ja aikoi avata oven, hän peräytyi ja pakeni kiireesti tätä viehättävää pesää. Häntä pelotti ajatus, että hän saisi kuunnella filosofista keskustelua, ja hän pakeni salaa ja peläten, että joku "todellisen pohjasakan" jäsenistä tulisi vastaan ja tuntisi hänet.