Joskus hän silmäili aikakauskirjoja ja lehtiä, nähdäksensä, miten "Päiväperhosta" siellä reposteltiin. Se oli herättänyt suunnatonta huomiota, mutta millaista huomiota! Jokainen oli lukenut sen ja jokainen keskusteli, oliko se todellista runoutta vai eikö ollut. Paikalliset sanomalehdet olivat ottaneet sen palstoilleen, ja joka päivä julkaistiin palstan pituisia viisaita arvosteluja, toimittajain huomautuksia ja lukijoitten vakavamielisiä kirjeitä. Helen Della Delmar — jota torvilla ja rummuilla toitotettiin Yhdysvaltain suurimmaksi naisrunoilijaksi — kielsi Brissendeniltä rinnallaan paikan Parnassolla ja kirjoitti loistavia kirjeitä yleisölle koettaen selittää, ettei Brissenden ollut mikään runoilija.
Parthenon seuraavassa numerossaan ylisti itseänsä siitä suunnattomasta löydöstä, minkä se oli tehnyt ja mitä runo oli saanut aikaan, ivaili herra John Valueta ja käytti Brissendenin kuolemaa hyväkseen mitä häpeämättömimmällä liikemiehen tavalla. Eräs sanomalehti levitti puolen miljoonan painoksena Helen Della Delmarin alkuperäistä, upeata runoa, jossa tämä ivasi ja piti hauskaa Brissendenin kustannuksella. Vielä hän häpäisi itseänsä toisellakin runolla, jossa ivaten mukaili häntä.
Monesti Martin oli äärettömän iloinen, että Brissenden parka oli kuollut. Hän oli vihannut joukkoja ja joukkosielua, ja tässä kaikki, mikä oli suurinta ja pyhintä hänessä, oli heitetty tuon joukon jalkoihin. Joka päivä kauneuden häpeällinen paloittelu jatkui. Jokainen tolvana maassa esiintyi viisaana nerona ja kynäniekkana, seuloen lyhytjärkistä sumua yleisön silmiin, koettaessaan vähentää Brissendenin suuruutta. Lainaukseksi mainittakoon: "Me olemme saaneet kirjeen eräältä herrasmieheltä, joka kirjoitti juuri tuollaisen runon, vain pikkuisen paremman, joku aika sitten". Toinen sanomalehti suunnattomalla vakavuudella kirjoitti Helen Della Delmarin ivarunosta seuraavalla tavalla: "Mutta epäilemättä neiti Delmar kirjoitti sen kateuden hetkenä eikä juuri sillä kunnioituksella, jota jonkun suuren runoilijan pitäisi osoittaa toiselle ja ehkä suuremmalle runoilijalle. Olkoonpa neiti Delmar mustasukkainen tai ei sille miehelle, joka sepitti 'Päiväperhosen', varmaa vain on, että hän, kuten tuhannet muut, on ihastunut lukiessaan tuota runoelmaa, ja ehkäpä tulee päivä, jolloin hän itse koettaa kirjoittaa jotakin samanlaista."
Papit alkoivat saarnata "Päiväperhosta" vastaan, ja jos joku liian rohkeasti uskalsi puolustaa sitä, pidettiin häntä harhaoppisena. Tuo suuri runoelma sai maksaa koko maailman huvin. Ivarunojen rustaajat ja pilkkakuvien piirtäjät koettivat kutkutella nauruhermoja, ja ihmisten sanoja lainattiin viikkolehdissä herättäen ivallista mieltä, kuten esimerkiksi Charley Ranskalaisen kerrottiin sanoneen Archie Jenningille kaikessa vakavuudessa, että viisi riviä "Päiväperhosta" saattaa tehdä ihmisen hiukan höperöksi, mutta kymmenen riviä voi jo saada hänet hyppäämään järveen.
Martin ei nauranut eikä purrut hammasta vihasta. Ainoa vaikutelma, mikä tuosta kaikesta tuli, oli suunnaton murhe. Koko hänen maailmansa pirstoutuessa ja hänen rakkautensa hautautuessa aikakauslehtien tyhmyys ja pikkumaisuus tuntui vähäpätöiseltä. Brissenden oli ollut täysin oikeassa tuomitessaan aikakauskirjoja, ja hän, Martin, oli tuhlannut kiihkeän elämän ja toiminnan vuosia oppiakseen itse ymmärtämään tämän. Aikakauskirjat olivat kaikkea sitä, mistä Brissenden oli niitä syyttänyt, ja vieläkin enemmän. No niin, ja hän oli valmis, hän lohdutti itseään. Hän oli valjastanut vaununsa tähden perään ja ajautunut rannattomalle, epäterveelliselle suolle. Haavekuva Tahitista — puhtaasta, suloisesta Tahitista — palasi yhä useammin hänen mieleensä, ja siellä oli myös matala Paumotus ja korkea Marquesas; hän näki yhä useammin nyt itsensä jossakin kuunarissa tai pienessä huvipurressa lekottelevan Papeeten riuttojen välitse, tai hän teki pitkiä matkoja helmisaarien Nukanivan ja Taiohae-lahden välillä — Taiohaen, jossa Tamari teurastaisi syötetyn vasikan hänen kunniakseen ja Tamaris, hänen kukin koristettu tyttärensä, puristaisi hänen käsiään ja laulaen ja nauraen koristaisi hänetkin kukkasin. Etelämeret kutsuivat, ja hän tiesi, että ennemmin tai myöhemmin hän seuraisi tuota kutsua.
Sillä aikaa hän ajelehti, leväten ja laiskotellen pitkän matkansa jälkeen, jonka hän oli tehnyt tietojen valtakuntaan. Kun Parthenonin kolmensadan viidenkymmenen dollarin maksuosoitus lähetettiin hänelle, hän toimitti sen sille asianajajalle, joka Brissendenin perheen pyynnöstä hoiti tämän asioita. Martin otti kuitin shekistä, ja samalla hän antoi tunnusteen siitä sadasta dollarista, jonka Brissenden oli hänelle lainannut.
Ei kestänyt kauan, ennen kuin Martin lakkasi vierailemasta japanilaisissa ravintoloissa. Sinä hetkenä, kun hän oli lakannut taistelemasta, oli onni ottanut hänet siivilleen. Mutta se oli kääntynyt liian myöhään. Ilman kiihkoa hän avasi Millenniumin ohuen kirjekuoren, jossa tuli kolmensadan dollarin maksuosoitus ja ilmoitus, että se oli "Seikkailun" julkaisemisoikeudesta suoritettu summa. Kaikki hänen velkansa tässä maailmassa, mukaan luettuina panttilainat suunnattomine korkoineen, eivät kohonneet sataankaan dollariin, ja kun hän oli maksanut kaikki ja lunastanut sadan dollarin tunnusteen Brissendenin asianajajalta, hänellä oli vielä enemmän kuin sata dollaria taskussaan. Hän tilasi räätäliltä hienon puvun ja söi ateriansa parhaimmissa ravintoloissa. Hän yhä nukkui yönsä Marian luona pienessä huoneessaan, mutta kun naapurien lapset näkivät hänen uudet vaatteensa, he lakkasivat halkovajojen katoilta ja aitojen takaa huutelemasta hänelle "kiertolainen" ja "jätkä". Warrenin kuukausijulkaisu osti hänen "Wiki-Wikinsä", hawaijilaisen kertomuksensa, kahdestasadastaviidestäkymmenestä dollarista. Northern Review hyväksyi hänen esseensä "Kauneuden Kehto" ja Mackintoshin aikakauskirja osti "Povarin" — jonka hän oli kirjoittanut Marianille. Toimittajat ja lukijat olivat palanneet kesälomiltansa, ja käsikirjoitukset lentelivät vilkkaasti. Mutta Martin ei mitenkään voinut ymmärtää, mikä ihme heihin oli nyt mennyt, kun he järjestään hyväksyivät kaikki ne kirjoitukset, mitkä he yhtä säännöllisesti ennen olivat hylänneet kahden vuoden aikana. Mitään hänen teoksistaan ei oltu julkaistu. Kukaan ei häntä tuntenut Oaklandin ulkopuolella, ja Oaklandissakin ne muutamat, jotka hänet tunsivat, pitivät häntä tulipunaisena sosialistina. Ei ollut siis mitään selitystä, minkä tähden hänen tuotteitansa niin kiihkeästi kysyttiin. Se oli vain kohtalon ilakoivaa leikkiä.
Sen jälkeen kuin monet aikakauskirjat olivat sen hylänneet, hän seurasi Brissendenin neuvoa ja lähetti "Auringon häpeäpilkut" kustannusliikkeille. Usean hylkäyksen jälkeen Singletree, Darnley ja Co hyväksyi sen, luvaten julkaista sen kokonaan. Kun Martin kysyi etukäteen osaansa voitosta, kirjoitettiin hänelle, että heillä ei ollut tapana maksaa sellaista ja että tuollaiset kirjat tuskin maksoivat itseään, ja he epäilivät, voitaisiinko sitä myydä tuhattakaan kappaletta. Martin laski, kuinka paljon tuo kirja tuottaisi hänelle, jos otaksuttiin, että hän saisi viisitoista senttiä jokaisen kappaleen hinnasta, joka oli dollari; teos tuottaisi hänelle sataviisikymmentä dollaria. Hän päätti, että jos hän nyt uudestaan alkaisi, hän kirjoittaisi pelkästään romaaneja ja kertomuksia. "Seikkailu", joka oli vain neljäs osa tuosta, oli tuottanut hänelle kaksi kertaa niin paljon Millenniumilta. Se sanomalehtijuttu, jonka hän oli lukenut jo kauan aikaa sitten, oli kuitenkin kaikitenkin totta. Ensiluokkaiset aikakauskirjat maksoivat hyväksyessään ja maksoivat hyvin. Ei vain kahta senttiä sanalta, vaan neljä senttiä sanalta oli Millennium maksanut hänelle. Ja sen lisäksi ne ostivat myös hyviä tuotteita, sillä eivätkö ne ostaneet hänen tuotteitaan? — tätä viimeistä ajatusta seurasi aina iloinen hymy.
Hän kirjoitti Singletree, Darnley ja Co:lle tarjoutuen myymään heille "Auringon häpeäpilkkujen" kustannusoikeuden sadasta dollarista, mutta hepä eivät välittäneet antautua niin vaaralliseen yritykseen. Rahapulaa hänellä nyt ei ollutkaan, sillä useita hänen myöhemmistä kertomuksistaan oli hyväksytty ja maksettu. Alkoipa hän vielä toimitella asioitaan pankissakin, jossa hänen tilillään oli useita satoja dollareita, eikä koko maailmalle ollut sentinkään velkaa. Kun "Myöhästynyt" oli julkaistu monissa aikakauskirjoissa, joutui se vihdoin Meredith-Lowellin kustannusliikkeelle. Martin muisti Gertruden antaman viisidollarisen ja oman lupauksensa suorittaa se satakertaisesti takaisin; hän kirjoitti siis pyytäen viisisataa dollaria voitto-osuuttansa etukäteen. Hänen hämmästyksekseen tuli sekki tuolle summalle sopimuskirjan mukana heti seuraavassa postissa. Hän vaihtoi sekin viiden dollarin kultarahoiksi ja soitti Gertrudelle tahtovansa tavata häntä.
Gertrude saapui hikoillen ja puuskuttaen sen suunnattoman kiireen vuoksi, mikä hänellä oli ollut. Aavistaen, että huolet saattoivat olla kysymyksessä, hän oli pistänyt laukkuunsa ne muutamat dollarit, jotka olivat hänen yksityisomaisuuttaan; ja niin varma hän oli veljen onnettomuudesta, että nyyhkyttäessään veljensä sylissä ilman muuta työnsi hänelle käsilaukkunsa.