"Minä olisin tullut itse", sanoi Martin, "mutta minä en tahtonut joutua riitaan herra Higginbothamin kanssa, ja niin kuitenkin olisi käynyt."
"Hän kyllä tyyntyy ajan oloon", vakuutti sisar ihmetellen, mitä mahtoivat ne huolet olla, jotka Martinia vaivasivat. "Mutta parasta olisi, että sinä hankkisit paikan ensin. Bernard tahtoo nähdä ihmiset rehellisessä työssä. Tuo sanomalehtikirjoitus saattoi hänet raivoon. Minä en milloinkaan ole nähnyt häntä niin hulluna ennen."
"Minä en aio ottaa paikkaa", sanoi Martin hymyillen. "Ja sinä voit sanoa minulta sellaisia terveisiä hänelle. Minä en tarvitse paikkaa, ja tässä on todistus siitä."
Hän kaasi nuo sata kultarahaa hänen helmaansa välkkyvänä helisevänä virtana.
"Muistatko sen viitosen, jonka annoit minulle, kun minulla ei ollut raitiotielippua? Katsos, tässä se tulee takaisin yhdeksänkymmenenyhdeksän veljensä kanssa, kaikki eri-ikäisiä, mutta laadultaan ja kooltaan yhtä suuria."
Jos Gertruden mieltä jo tullessa oli painanut raskas huoli, joutui hän nyt pois suunniltaan pelästyksestä. Se ei ollut enää pelkoa, se oli varmuutta. Hän katsoi kauhuissaan Martiniin, ja hänen raskaat jäsenensä näyttivät vetäytyvän kasaan kultavirran painosta, aivan kuin se olisi polttanut häntä. "Se on sinun", nauroi Martin.
Gertrude purskahti itkuun ja alkoi valittaa: "Onneton poikani, onneton poikani!"
Martin seisoi hetkisen hämmästyneenä. Sitten hän huomasi syyn sisaren kiihtymykseen ja antoi hänelle Meredith-Lowellin kirjeen, jossa tuo sekki oli tullut. Gertrude tavasi läpi kirjeen, pysähtyi silloin tällöin pyyhkimään silmiään ja loppuun päästyään sanoi:
"Merkitseekö tämä sitä, että sinä olet saanut rahat rehellisesti?" "Rehellisemmin kuin jos olisin saanut ne arpajaisista. Minä olen ansainnut ne."
Hitaasti epäilys alkoi haihtua, ja Gertrude luki uudestaan kirjeen hyvin tarkasti. Martin sai kauan selittää, miten nuo kultarahat olivat joutuneet hänelle, ja vielä kauemmin, että nuo rahat olivat nyt hänen, Gertruden, ettei hän itse niitä tarvitsisi.